Lisäys: Aloitin uuden historiallisen fantasiatarinan, Héaland- kaikki on katoavaista. Sitä saa mennä lukemaan jos kiinnostaa...

Emily liikkui nopeasti. Mary oli jo saanut hyvän etumatkan, eikä hän halunnut, että tämä ehtisi varautua hänen hyökkäykseensä. Emily kumartui kiireesti, ja kastoi miekan lappeen nesteeseen.

"Emily, mitä sinä teet?" kysyi Lily, joka ei ollut ehtinyt tointua typertymyksestään yhtä nopeasti.

Emily ei jäänyt selittämään hänelle tarkoitusperiään, sanoi vain: "Pysy siinä. Älä seuraa minua". Sitten hän pinkaisi juoksuun jättäen Lilyn seisomaan terassille yksinään.

Hän juoksi kohti metsää. Olisi suoranainen ihme, jos hänen suunnitelmansa onnistuisi, ja hän selviäisi hengissä. Niinpä hän ei halunnut koetella onneaan enempää hidastelemalla.

Rinne oli hieman liukas, mutta Emily onnistui pysymään pystyssä. Hän piti miekan lähellä ruumistaan ettei se kolahtelisi puiden oksiin ja hidastaisi häntä.

Oksat löivät häntä kasvoihin, ja hänen kenkänsä olivat huonot juoksemiseen, mutta Emily ei välittänyt. Kaikki olisi hyvin niin kauan kun hän vain pystyisi liikkumaan rajoituksetta.

Mary oli pysähtynyt lammen rannalle. Emily kompuroi pusikon läpi herättäen tämän huomion. Mary kääntyi nopeasti ympäri.

Emily heilautti miekkaa, mutta oli hieman liian hidas. Mary hyppäsi taaksepäin ja väisti iskun helposti. "Yrität siis edelleen hankkiutua minusta eroon tuolla? Vaikka siinä olisi jokin loitsu, et saisi minua hengiltä noilla taistelutaidoilla", hän ivasi.

"Pysy kauempana! Minulla on kokonainen elinikä aikaa jahdata sinua täällä metsässä, ja ennemmin tai myöhemmin tämä miekka osuu maaliinsa", Emily ärähti.

"Voi katsokaa, hän alkaa menettää mielenmalttiaan. Etkö tiedä, että silloin ihminen on haavoittuvimmillaan. Usko jo, on turhaa huitoa tuolla", Mary vastasi ja väisti jälleen uuden iskun.

Emily alkoi käydä epätoivoiseksi. Mary väisti hänen jokaisen iskunsa, ja jos hänellä olisi ollut myös ase, olisi varmaan haavoittanut häntä kuolettavasti. Lisäksi hän pilkkasi Emilyä saaden tämän entistä epätoivoisemmaksi.

Lopulta hän suuttui todella. Pystymättä hallitsemaan itseään hän hyppäsi eteenpäin ja heilautti miekkaa pitkässä kaaressa.

Isku yllätti Maryn, ja Emily onnistui tekemään pienen, joskin syvän haavan hänen käteensä. Mary huusi vihaisena, ja puristi toisen kätensä haavan päälle. "Sinä kirottu, tapan sinut nyt!" hän huusi.

                                                :::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Lily ei tietenkään ollut jänyt kuistille, vaan oli kätkeytynyt jonkin  matkan päähän puun taakse. Kuultuaan Maryn huudon hän oli langettanut nopeasti suojakilven ympärilleen ja astunut pois piilostaan.

"Mary, anna hänen olla!" Lily huusi kiinnittäen tämän huomion parin elintärkeän sekunnin ajaksi. Maryn katsoessa häneen hän ehti rynnätä heidän väliinsä ja sulkea Emilyn suojakilpensä sisään.

Loitsua ei voinut nähdä, mutta Mary tajusi silti, mistä oli kysymys. Hän mulkoili Lilyä vihaisesti, ja sanoi: "Siirry syrjään, et jaksa kuitenkaan pitää kilpeä yllä loputtomiin, ja silloin hän on mennyttä".

"Tiedän, mutta kilven ei tarvitsekaan kestää kuin hetken. Emily, lausu se loitsu", Lily sanoi liikkumatta senttiäkään.

Emily ei aikaillut. Hän sulki silmänsä voidakseen keskittyä paremmin ja alkoi lausua loitsua niin selkeästi kuin kykeni. Hirvittävä voima tulvi häneen, ja hän melkein luovutti pelätessään sen kohdistuvan vääriin ihmisiin. Loitsua ei kuitenkaan voinut enää pysäyttää, eikä hän olisi halunnutkaan tehdä niin.

Loitsun ollessa puoliksi valmis Mary alkoi huutaa. Emily ei voinut vastustaa kiusausta, vaan avasi silmänsä. Hän näki, kuinka Maryn sielu yritti repiä itseään irti ruumiista. Hänen tuskansa täytyi olla sietämätön.

Myös Lily alkoi huutaa. Suojakilpi rätisi ja särkyi, ja Emily tiesi, että hän olisi nyt Maryn armoilla, koska ei voinut loitsua lausuessaan liiemmin liikkua. "Lopeta, säästä meidät tältä tuskalta, minä pyydän Emily!" Lily huusi. Mary ei saanut enää aikaan ymmärrettävää puhetta, vaan pystyi enää kirkumaan.

Emily sulki silmänsä. Hän kovetti sydämensä, eikä suostunut heidän pyyntöihinsä, vaikka hänen olisi tehnyt mieli. Emily tiesi heidän kärsivän, eikä olisi halunnut aiheuttaa niin tuskallista kuolemaa, mutta ymmärsi, ettei muutakaan vaihtoehtoa ollut.

Lopulta he vaikenivat. Sielut repäisivät itsensä irti, ja katosivat. Lily ja Mary olivat enää tyhjiä kuoria, ja lysähtivät maahan jättäen Emilyn yksin heidän kanssaan.

                                               ::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Oli kulunut joitakin tunteja. Emily seisoi väsyneenä metsässä. Viimeinkin kaikki oli ohi, painajaiset loppuisivat, ja hän voisi elää rauhassa. Ajatus tuntui oudolta hänestä, sillä tuntui, kuin Lily ja Mary olisivat olleet osa hänen elämäänsä aina.

Hän oli kaivanut heille haudan suurella vaivalla, ja asetellut heidät sinne niin luonnollisiin asentoihin kuin kykeni. Sitten hän oli lapioinut mullan heidän ruumiidensa ylle ja istuttanut kukkia kummun päälle.

Emilyä väsytti. Hän kumartui ja laski kasvonsa lähelle haudan pintaa. "Hyvästi, levätkää rauhassa", hän kuiskasi heille ja poistui sitten paikalta.

                                       ~20 vuotta myöhemmin~

musiikki

Aika oli kulunut. Hoakwoodit olivat saaneet elää mukavaa rauhallista elämää Middleway Manorissaan.

Matthew ja Emily olivat todenneet, etteivät tarvinneet niin suurta taloa, joten se oli saanut kokea suuren muutoksen. Mikään ei enää ollut ennallaan, huoneet olivat vaihtaneet paikkaa ja tilalle oli tehty uusia. Talon kummallekin puolelle oli tehty jonkinlainen puutarha, sillä he eivät olleet halunneet raivata metsää.

Emily laski kirjan lattialle, ja nousi katsomaan ulos ikkunasta. Päivä oli kaunis, aurinko paistoi, mutta ilmassa oli edelleen kevään raikkautta.

Hän katseli hyväntuulisena ulos. Kirjasto oli hänen lempipaikkojaan ja hän vietti siellä paljon aikaa yksikseen selaillen kirjoja ja muistellen menneitä tapahtumia. Aina siellä ollessaan hän antoi itsensä muistaa 20 vuoden takaiset tapahtumat, joita hän muulloin kieltäytyi muistelemasta.

Vuodet eivät olleet muuttaneet häntä, vaikka eihän hän ollut vielä edes vanha. Toki hän oli saanut hieman ryppyjä kasvoihinsa ja kovuutta ja huolta katseeseensa, mutta sisäisesti hän oli edelleen samanlainen, naiivi ja lempeä.

Raju yskänpuuska ravisteli häntä. Emilyn rintaan koski, ja hän joutui haukkomaan henkeä saadaksen happea.

Hän ja Matthew olivat saaneet pojan, joka oli nimetty Charlesiksi. Synnytys oli heikentänyt häntä, ja hän oli sairastunut keuhkotautiin. Emily oli salannut asian perheeltään, sillä saattoi kestää vuosia, ennen kuin se vei ihmiseltä hengen, eikä hän halunnut tuoda surua heidän elämäänsä.

Emily päätti lähteä kirjastosta, sillä hänellä oli vielä paljon asoita hoidettavanaan. Matthew ja Charles olivat Lontoossa, Matthew aikoi tutustuttaa poikansa politiikan kiemuroiden toivoen salaa, että tämä pääsisi aikanaan parlamenttiin. Charmalean oli jossain päin taloa, luultavasti haaveilemassa Jeremy Merrethistä.

Emily huokaisi. Kaikki olisi muuten nyt niin hyvin, ellei hänen sairautensa osoittaisi pahenemisen merkkejä. Hän yski nyt useammin, ja joskus hänen oli vaikea hengittää. Emily tiesi, että hänen aikansa koittaisi pian, muttei ollut varma, tapahtuisiko se tänään vai ensivuonna.

Hän toivoi ainoastaan, että saisi kuolla rauhassa, mieluiten yksin, sillä hän ei halunnut nähdä perheensä surullisia kasvoja viimeisenä asiana ennen kuolemaa. Monesti hän olikin rukoillut korkeimmilta, etteivät hänen perheenjäsenensä näkisi hänen kuolevan.

Kirjaston ovi läimähti kiinni hieman turhan kovaa. Normaalisti Emily olisi sulkenut sen varovasti, mutta nyt hänen täytyi päästää kahvasta irti. Hän alkoi yskiä jälleen, tällä kertaa rajummin.

Normaalisti yskänpuuska olisi mennyt nopeasti ohi, mutta nyt se jatkui usean minuutin ajan. Emily keskittyi saamaan henkeä siinä välissä, eikä siksi heti huomannut suuhunsa tulvahtanutta raudan makua. Hän nosti käden suunsa eteen ja tunsi, kuinka jotain märkää kimposi siitä takaisin hänen kasvojaan kohti.

Pystyessään taas hengittämään normaalisti hän nosti kätensä silmien eteen. Kämmentä pitkin valui verinoro, aivan kuin hän oli pelännytkin. Nyt ei ollut kysymys enää vuosista, vaan tunneista ja päivistä.

Emily pyyhki kätensä hameensa helmaan, muttei vaivautunut pyyhkimään suutaan. Hän halusi kipeästi ulos, nähdäkseen vielä ainakin kerran auringon ja tunteakseen tuulen kasvoillaan.

Edellinen talvi oli ollut kylmä, eikä se ollut edistänyt hänen terveydentilaansa. Hän oli juuri parantunut kuumeesta, ja tiesi, että nämä yskänpuuskat saattaisivat olla liikaa hänen heikolle terveydelleen. Oli oikeastaan ihme, että hän oli selvinnyt edellisistä.

Hän liikkui ripeästi, yrittäen painaa mieleensä jokaisen kotinsa yksityiskohdan peläten, ettei enää palaisi. Emilyllä ei ollut aikomustakaan mennä kertomaan Charmaleanille. Hän tiesi olevansa julma, mutta pätti silti, että niin oli parasta.

Emilyä alkoi taas yskittää. Puuska oli jälleen edellistä rajumpi. Hän tarrasi ovenkarmiin, ja onnistui sen avulla pysymään pystyssä. Emily vavahteli, ja hetkeksi kaikki pimeni. Hän ei kuitenkaan kaatunut, ja pystyi jatkamaan eteenpäin lakattuaan yskimästä.

"Toivottavasti Charmalean ei kuullut tuota", hän rukoili hiljaa. Emily kuulosteli hetken, mutta talossa oli yhtä hiljaista kuin aiemminkin. Kaikki oli siis hyvin.

Emily pääsi alimmaiseen kerrokseen ja suuntasi askeleensa takaovelle. Kaikkien näiden vuosien ajan hän oli salaa toivonut kuolemaa. Se ei johtunut siitä, etteikö hän olisi pitänyt elämästään, päinvastoin. Hän oli jotenkin menettänyt elämänhalunsa sairastuttuaan. Ehkä elämä ei ollut enää samanlaista, jos joutui vuoteenomaksi pienimmästäkin syystä.

Tai sitten elämässä ei enää ollut mitään kiinnostavaa, kun Mary ja Lily olivat kuolleet. Oikeastaan kaikki oli ollut niin helppoa ja ihanaa, eikä hänen tielleen ollut tullut lainkaan vastoinkäymisiä.

Emily tiesi, että hänen olisi pitänyt olla tyytyväinen elämäänsä, mutta se oli silti joskus mahdotonta. Hän kaipasi jotain sisältöä siihen, vastoinkäymisiä, vaaroja, mitä hyvänsä mikä olisi vaatinut vaivannäköä.

Hän kyllä rakasti perhettään, eikä olisi halunnut jättää heitä. "Olen kai sitten melko itsekäs", hän mutisi itsekseen. "Tulen kyllä jäämään paitsi paljosta, mutta sille en nyt voi mitään. Olisin voinut kuolla paljon nuorempanakin", hän jatkoi.

Emily haukkoi henkeään. Taasko. Lisa oli jäänyt aikaa sitten pois heidän palveluksestaan, ja nyt hänen tilallaan oli Jane Heath, joka ei onneksi liiemmin kiinnittänyt hänen tekemisiinsä huomiota. Niinpä tämä ei tullut juosten katsomaan häntä, jos olisikin kuullut jotain.

Hän avasi oven ja veti syvään henkeä. Ilmassa leijui ihana metsän tuoksu, johon sekoittui hiekan ja lämpimien kivien haju. Täydellinen päivä, miksei hän ollut tullut ulos aiemmin?

Pihalle oli rakennettu pieni pergola Emilyn pyynnostä. Siellä hän istui mielellään kesäpäivinä ja sinne hän nytkin suuntasi.

Aurinko lämmitti häntä, ja Emily tunsi suurta kiusausta heittäytyä makaamaan nurmikolle. Hän kuitenkin pelkäsi tukehtuvansa alkaessaan jälleen yskiä, ja menikin sen sijaan istumaan pergolaan.

Sen ympärille oli istuttettu lupiineita, jotka olivat peräisin Hoakwoodien Lontoon asunnosta. Ne viihtyivät mainiosti siinä, eivätkä tarvinneet juuri lainkaan hoitoa, niinpä heidän ei ollut tarvinnut palkata puutarhuria huolehtimaan niistä. Taas yksi onnekas sattuma.

Aika kului. Minuutit tulivat ja menivät. Emily ei osannut tarkalleen sanoa, kuinka kauan oli siinä istunut, eipä hän kyllä liiemmin välittänytkään. Oli niin ihanaa vain istua ja katsella kesäistä luontoa ympärillään.

Hän joutui nousemaan ylös yskiäkseen. Kipu oli tällä kertaa lähes sietämätön.

Yskä ei hellittänyt vaan aiheutti jos mahdollista vielä pahempaa kipua. Emily alkoi jälleen yskiä verta. Hänen sydämensä tuntui pakahtuvan.

Oli vaikeaa saada henkeä. Keuhkot olivat kuin tulessa. Veri valui hänen kasvojaan pitkin alaspäin ja putosi pisaroina alas pergolan lattialle.

Kaikki pimeni. Emily heräsi hetken kuluttua lattialta. Kipu oli poissa. Hän nousi varovasti ylös. Kummallista, suussa ei tuntunut enää veren makua. Oliko joku käynyt huolehtimassa hänestä kun hän oli pyörtynyt?

"Katso Lily, hän on aivan samanlainen kuin silloin kun viimeksi näimme", hän kuuli Maryn sanovan. Uskomatta korviaan hän nosti katseensa. Siinä he seisoivat, kumpikin aivan elävän näköisenä.

Emily kiirehti pois pergolasta uskomatta silmiään. "Mutta, tehän kuolitte 20 vuotta sitten!" hän puuskahti epäuskoisena.

Mary kääntyi katsomaan häntä ja hymyili. "Niin, meidän ruumiimme kuolivat 20 vuotta sitten, mutta sielu elää ikuisesti. Sitä ei voi tuhota millään keinolla, vaikka moni onkin yrittänyt", hän selitti.

"Sinäkin olet kuollut, jos et sitä jo aiemmin käsittänyt", hän jatkoi. Emily näytti tyrmistyneeltä. "Kuollut? Mutta en muista kuolleeni", hän sanoi ihmeissään.

"Hän puhuu totta. Jos käännyt, näet ruumiisi makaamassa tuolla lattialla", Lily sanoi. "Mutta en ymmärrä, miksi näytätte tuolta?" Emily kysyi ihmeissään. "Sinun sielusi näyttä samalta, kuin olit päivänä, jolloin elämäsi sammui joko kirjaimellisesti tai kuvaannollisesti. Me näytämme samalta kuin silloin kun kuolimme ensimmäisen kerran, sinä kai kuolit tai menetit elämänhalusi sinä päivänä, kun pääsit minusta lopullisesti eroon", Mary selitti.

"Mutta miten sinä voit olla siinä? Murhasit useita, eikö sinun tulisi kärsiä ikuisesti tekojesi vuoksi?" Emily kysyi ihmeissään katsoen epäillen Maryä.

Mary huokaisi. "Arvasin, että minun  pitäisi selittää tämä. Katsos, ei ole mitään taivasta tai kadotusta, ne ovat vain ihmisten uskomuksia. Me elämme, me kuolemme ja me vaellamme ikuisuuden henkinä seuraten ihmisten elämää ja auttaen heitä tarvittaessa tekemään oikeita päätöksiä".

"Mutta, tarkoittaako se sitä, että pahoista teoista ei koskaan rangaista?" Emily kysyi. "Emily, pahuus on vain yksi ihmisten keksimä käsite. Maailma tarvitsee pahoja ihmisiä, sillä jos ei ole sortajia, ei kukaan tee ihmisten oloja paremmaksi. Minunkin oli aluksi vaikeaa hyväksyä sitä, mutta sitten ymmärsin, että pahuus on välttämätön tasapainon ylläpitämiseksi", Lily sanoi.

"Enkä sitäpaitsi ollut edes kovin paha. Sydämessäni tiesin, että kaikki tekemäni oli väärin, mutta tukahdutin omantunnon äänen. Siinä on yksi niistä harvoista asioista, jotka tekevät meistä erilaisia", Mary sanoi edelleen epäuskoiselle Emilylle.

Sitten Mary teki jotain todella kummallista. Hän pyörähteli ja liiteli edestakaisin puutarhassa. Sitten hän pysähtyi ja heilautti kättään käskien heitä seuraamaan. "Tule Emily! Jätä elävien murheet eläville ja seuraa meitä! Vanhempasi odottavat sinua tuolla metsässä!"

Lily seurasi Maryä. Emily katsoi vielä kerran ympärilleen ja liittyi heidän seuraansa. "Mitä me teemme tämän ikuisuuden ajan?" hän kysyi Lilyltä.

Lily katsoi häntä kummissaan. "Eikö Mary juuri käskenyt jättää elävien murheet taakse? Kiire on yksi niistä. Meillä ei ole mitään kiireitä tai pakollisia tehtäviä. Seuraa meitä, katsotaan, mitä elämä tuo muille eteen".

Niin Emily käänsi selkänsä elämälle ja perheelleen ja liittyi muiden sielujen joukkoon ikuisuuteen.

Hoakwoodit surivat hänen poismenoaan. He hautasivat hänet maahan, sillä suvun hautakammio tuntui heistä liian kylmältä hänelle. Emily oli kirjoittanut muistiin kohtaamisensa Maryn kanssa, ja Charmalean julkaisi sen aikanaan nimellä Middleway Manorin kummitus.   

______________________________________________________________________

No, nyt se sitten loppui. Pahoittelen lopun kliseisyyttä, oli pakko tappaa Emily, jotta tässä olisi jotain järkeä... Kommentoikaa, pyörin edelleen netissä lukemassa sims tarinoita... Minulla on toinenkin tarina Kaiken Unohtaneet,sitä voitte lukea, jos haluatte... Saatan lisäksi tehdä uuden tarinan sims kolmosella, riippuen miten se siihen soveltuu...    _Angelica_

Tässä teille toiseksi viimeinen osa... Onko tämä jo näin lopussa? Tuntuu kuin tämä olisi vasta puolessa välissä... Mutta niin se sitten on, paljon kommentteja, uusi osa ei tule, ennen kuin 10 kommenttia on kasassa... Varoitus: Kuvat ovat TODELLA tummia, yrittäkää saada selvä... Musiikki

Emily istui kirjastossa. Kaikkialla oli hiljaista. Hän tiesi, että Lily seisoi jossain hänen lähettyvillään, mutta ei sanonut mitään. He viettivät hiljaista hetkeä, hänellä oli lopultakin kunnolla aikaa ajatella, mihin oli ryhtymässä.

Lattialla hänen edessään oli miekka, joka oli surmannut Lilyn. He olivat puhdistaneet sen verestä, koska Emily oli kieltäytynyt ottamasta sitä mukaansa, jos se oli verinen. Sitä hän nyt tuijotti mitään näkemättömin silmin.

Taikajuoma oli valmistettu ajat sitten, se oli laitettu maljakkoon, joka oli löytynyt varastosta. Siinä se nyt odotti käyttöön pääsyään.

Lily liikahti. "Olisiko jo aika lähteä? En tietenkään halua hoputtaa, ja jos et aio mennä, ymmärrän kyllä", hän sanoi. Emily käänsi päätään ja yritti katsoa Lilyä silmiin siinä onnistumatta. "Kyllä, lähdetään".

He olivat vetäneet huoneessa olevan vanhan kaappikellon käyntiin, tietämättä tosin miksi. Se oli pahasti jäljessä, mutta osoitti silti, että aika kului, ja yö kääntyisi ennen pitkää aamuun heidän toimistaan riippumatta.

Emily kumartui poimimaan miekan maasta. Se oli yllättävän painava, mutta sen liikuttelu ei ollut vaikeaa, koska sen oli aikoinaan vuosisatoja sitten tehnyt asiansa osaava aseseppä. Emily tunsi olonsa hieman turvallisemmaksi tuntiessaan sen kädessään.

                                          ::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Ulkona oli viileää, mutta muuten yö oli mitä kaunein. Puolikuu paistoi pilvettömältä taivaalta luoden juuri sen verran valoa, että hän näki eteensä.

Niin määrätietoisesti kuin yleensä oli mahdollista Emily lähti astelemaan kohti metsän reunaa. Pelko oli tiessään ja sen tilalla oli varmuus siitä, että hänen päätöksensä oli oikea.

Maryä ei näkynyt missään, mutta niin Emily oli otaksunutkin. He kohtaisivat metsässä. Hän pysähtyi hetkeksi. Yössä ei kuulunut lainkaan ääniä lukuun ottamatta hänen omaa hengitystään.

Varovasti hän alkoi laskeutua melko jyrkkää, muttei onneksi kovin suurta rinnettä alas varsinaiseen metsään. Pahin oli jo voitettu, hän oli rohjennut tulla ulos. Loppu sujuisi kuin itsestään, jos hän ei vain päästäisi pelkoa hallitsemaan itseään.

Syksy oli sinä vuonna tullut aikaisin, ja puut olivat jo oranssihtavia. Metsänpohjan peittävä lehtimatto rapisi hänen kenkiensä alla. Nyt Mary oli ainakin tietoinen hänen saapumisestaan.

Emily katseli ympärilleen. Hänen ei tarvinnut kahdesti miettiä, mistä löytäisi Maryn. Mikäli hän tätä yhtään tuntisi, Mary odottaisi lammen rannalla.

Siellä Mary tosiaankin seisoi, kasvot lampea kohti käännettynä. Kuullessaan Emilyn lähestyvän hän käänsi päätään ja sanoi: "Lopultakin tulit. Olenkin jo odottanut sinua".

Hän antoi Emilyn tulla lähelleen ennen kuin kääntyi. "Emily, sinä olet niin ennalta arvattava. Keksit jostain keinon päästä minusta eroon  ja seuraat sitä orjallisesti. Noinko vähän arvostat elämääsi?" Mary kysyi yrittäen kuulostaa tavanomaiselta hyökkäävältä itseltään, mutta Emily erotti silti kumman vivahteen hänen äänessään. Voisiko se olla pelkoa?

"Mitä sinä oikein puhut? Ei minulla ole mitään hätää, sinä se tulet kuolemaan tänään", Emily sanoi yrittäen itsekin kuulostaa pelottomalta ja varmalta. Hän puristi miekkaa tiukemmin hakien siitä turvaa.

Mary laski katseensa. "Kiinnostavaa, yrität siis voittaa minut omassa pelissäni? Olet kai tietoinen, ettet voi surmata minua tuolla?" hän kysyi osoittaen miekkaa ja kuulostaen jo selvästi rennommalta.

Emily hymyili väkinäisesti. "Et ehkä voi kuolla, mutta haavoittuvainen olet sinäkin. Onko mieleesi lainkaan juolahtanut, että voisin vain silpoa sinut, ja jättää tänne mätänemään iäisyydeksi sen sijaan, että vapauttaisin sinut tuosta ruumiista?" Mary nauroi. "Valehtelet. Se ei olisi lainkaan sinun tapaistasi, sillä Paholaisen Silmän luettuasi tiedät, että voisin riivata sinut heti kun ruumiini olisi toimintakyvytön".

"Entä jos joisin myrkkyä kun olisin tehnyt sen? Sinähän et voi riivata kuolleita ruumita. Sinusta eroon pääseminen on hyvinkin kuoleman arvoista", Emily sanoi ja astui varovasti askelen taaksepäin. "Laita hänet puhumaan, niin hän ei ehkä tajua, että johdatat häntä pois", oli Lily sanonut. Kaikki riippui nyt siitä, miten varomaton Mary olisi. Hän tasapainotteli jo muutenkin veitsen terällä.

Mary näytti vihaiselta. Hän astui askeleen eteenpäin. Emily helpottui. Nyt pitäisi enää saada hänet johdatettua perille. "Sinä et tiedä mitään kuolemasta. Älä siis puhu siitä ivaten, tai tapan sinut tähän paikkaan ja jäät paitsi kaikesta, mitä olen kuolemaksesi suunnitellut", hän sanoi.

Emily vaistosi, että aihe oli Marylle arka. Sitä parempi. "Mary, miksi sinä et halua kuolla? Miksi haluat elää puolielämää muita vainoten?" hän kysyi liikkuttaen jalkojaan taas varovasti taaksepäin.

Mary nauroi kolkosti. "Miksi lukitset ovesi yöllä? Miksi et liiku pimeällä yksin ulkona? Minä pelkään kuolemaa, olen aina pelännyt. Niinpä tekisin mitä hyvänsä-, mitä hyvänsä säilyäkseni hengissä".

"Se onkin jo tullut selväksi, tapoithan oman sisaresikin, joka ei ollut tehnyt sinulle mitään pahaa elämän vuoksi. Mutta miksi sinun piti tappaa niin monia muitakin? Eivät hekään olleet tehneet sinulle mitään pahaa", Emily ihmetteli.

"Tehdään yksi asia selväksi heti kättelyssä. En ole koskaan tappanut ketään, joka ei ole uhannut minua tai ole tullut metsääni. En ole myöskään tappanut ketään sukulaistani. Ja he muut, minä vain tarvitsin heidän elinvoimaansa", Mary vastasi seuraten Emilyä huomaamattaan.

"Elämäsi on ollut varmaan melko yksipuolista. Onko se edes elämisen arvoista, viettää ikuisuus metsässä vain eläimet seuranaan? Mitä olet oikein tehnyt kuluneen vuosisadan aikana?" Emily kyseli johdattaen Marya samalla yhä kauemmas lammesta.

Mary hymyili haikeana. "Onhan se tosiaan ollut yksinäistä, mutten ole koskaan ollut kovin seurallinen, joten se ei ole haitannut. Sitä paitsi olenhan voinut seurata perheeni vaiheita. On ollut erittäin mielenkiintoista seurata heidän elämäänsä".

"Mutta eikö se ole surullista, siis seurata lähimmäistesi elämää, ja miten he vanhenevat ja lopulta kuolevat pois jättäen jälkeensä surevat omaiset. Miten olet pystynyt elämään niin, kyllähän sinun jotain on sentään täytynyt tuntea heitä kohtaan", Emily sanoi.

"Se sinun täytyy kokea itse ennen kuin ymmärrät. Totta kai surin heidän kuolemaansa, mutta aika kovettaa sydämen, ja lopulta sitä ei enää välitä muista ihmisistä", Mary vastasi.

"En edelleenkään ymmärrä, kuinka sinä pystyit tappamaan kaikki ne ihmiset. Eikö heidän kuolemansa aiheuttaminen kaduta sinua yhtään? Onko sydämesi tosiaan nykyään niin kylmä?" Emily ihmetteli. Toistaiseksi kaikki oli sujunut hyvin, eikä Mary ollut huomannut heidän siirtyneen yhä lähemmäs kartanoa.

"Tappaminen on helpompaa kuin uskoisikaan. Siihen tottuu, ja kun osaa keksiä riittävän hyvän tekosyyn se ei edes jää vaivaamaan. Lopulta muuttuu minun kaltaisekseni, sydämettömäksi "hirviöksi", jolle ihmishenki ei merkitse mitään", Mary nauroi.

Emily tuijotti häntä läpitunkevasti. "Entäpä Lily? Oliko hänenkin henkensä arvoton?". Mary vakavoitui. "Hänen tappamisensa ei ollut helppoa, ja se muisto vainosikin minua pitkään. Mutta kaikesta pääsee yli ja lopulta hän ei merkinnyt minulle enempä kuin ne toisetkaan".

"Nyt tajusin, mikä sinussa häiritsee", Emily keskeytti. "Miten olet voinut säilyä noin hyvin, kun Lilystä on kaikki liha mädäntynyt jo ajat sitten pois?" hän kysyi.

"Odotinkin tuota kysymystä. Kuten varmaan olet jo päätellyt, tämä ulkomuoto on vain illuusio. Oikeasti olen hyvinkin, sanotaanko epäedustava", Mary vastasi. "Näytä minulle todelliset kasvosi", Emily käski tähdäten Maryä miekallaan.

"Hyvä on, mutta älä sitten ala kirkumaan", Mary sanoi vastahakoisesti. Hän alkoi mutista vanhaa loitsua. Emily tunsi voiman, joka kohosi metsänpohjasta ja kiipesi Maryn helmoja pitkin ulottaen säikeensä hänen ympärilleen. Illuusio alkoi palaa pois kirkkaan valon kanssa. Mary peittyi siihen ja hetken ajan metsä kylpi valossa.

Emily puristi miekkaa valmistautuen johonkin kauheaan, niinpä hän yllättyi lopputuloksesta valon sammuttua. "Odotin, että olisit... Pahemman näköinen", hän sai sanotuksi.

Mary hymyili. Hänen ihonsa oli tummunut ja muuttunut oudon kireäksi paikoittain. Kasvonpiirteet olivat vääristyneet, ja silmät olivat muuttuneet omituisiksi, mutta olivat edelleen tallella. Hänestä lähti kaamea mädäntymisen lemu. "Olen onnistunut hidastamaan mädäntymistä viemällä muiden elinvoimaa. Siksi olen vielä juuri ja juuri tunnistettavissa", hän sanoi.

"Siksi olet siis vienyt niin monilta elämän. Ulkonäön vuoksi. Ja sitten vielä piiloudut illuusion taakse. En näe tuossa mitään järkeä", Emily sanoi katsoen halveksuen Marya. Tämän pinnallisuus oli yllättänyt hänet, vaikka hän olikin osannut odottaa jotain sellaista.

"Haluaisitko itse olla tälläinen? Tuntea matojen syövän sisäelimiäsi ja silmiesi sokeutuvat ja putoavan lopulta kuopistaan. Lily nukkui koko sen ajan, mutta jos hän olisi minun asemassani hän olisi taatusti tehnyt samoin", Mary selitti.

Emilyä puistatti. Hän alkoi ymmärtää Maryä yhä paremmin. "Jos olet sokea, niin miten voit sitten tietää missä seison? Miten olet selvinnyt vailla näköä kaikki nämä vuodet?" hän ihmetteli.

Mary nauroi jälleen. "Luuletko, että olisin noin vain hyväksynyt sokeuden? Ei, minä tein loitsun, jonka avulla näkisin kaiken vaikkei minulla olisikaan silmiä. Se vaikuttaa myös Lilyyn, niin kuin lähes kaikki muutkin loitsut, koska kuolemattomaksi tekevä loitsu muodosti eräänlaisen siteen meidän välillemme. Niinpä hänkään ei ole sokea", hän selitti.

"Näen sinut siis erittäin selvästi, joten älä kuvittelekaan, että voisit jotenkin käyttää sitä hyödyksesi. Kuolema ei ole vaikuttanut minuun mitenkään, mitä nyt olen vähän päässyt mädäntymään ja niin edes päin", Mary julisti.

Emily oli onnistunut pääsemään jo lähelle metsän reunaa. "Sinä siis olet kuitenkin joutunut maksamaan kuolemattomuudesta? Joudut korjaamaan itseäsi taikojen avulla. Kohta sinä et ole muuta kuin murhanhimoinen henki vankina loitsuilla kasassa pysyvässä ruumiissa. Sitäkö sinä olet elämältä halunnut?" hän kysyi rohkaistuneena.

"Emily, tässä maailmassa mitään ei saa ilmaiseksi. Kaiken eteen on tehtävä töitä ja kaikesta on maksettava. Murhaajat ja varkaat hirtetään, liikaa tietävät lukitaan vankiloihin. Tämä on kuolemattomuuden hinta, ja olen enemmän kuin halukas maksamaan sen. Älä sinä opeta minulle asioita, joista et itse tiedä mitään", Mary totesi.

"Sinä et näytä arvostavan ihmisiä kovin korkealle. Puhut heistä kuin he olisivat kaikki julmia ja kiittämättömiä unohtaen, että maailmassa on myös paljon hyvyyttä ja kilttejä ihmisiä. Väität minua naiiviksi, vaikka itse elät uskoen maailman pahuuteen", Emily sanoi.

He seisoivat paikoillaan hiljaa. Mary ei sanonut mitään, tuijotti vain häntä kylmästi ja näytti miettivän sopivaa vastausta. Emily odotti hänen vastaustaan vastaten Maryn katseeseen yhtä kylmästi.

"Olet oikeassa, tavallaan, mutta maailmassa on kyllä hyvin paljon pahoja ja itsekkäitä ihmisiä, joten minulla on täysi oikeus ajatella heistä pahaa. Toki olen nähnyt hyviäkin ihmisiä elämäni aikana, mutta usein heistäkin tulee kylmiä ja itsekkäitä vuosien kuluessa. Sinustakin tulisi luultavasti sellainen, jos saisit elää niin kauan" Mary sanoi pahaenteisesti.

"Miten niin "jos saisin elää niin kauan"? En aio kuolla tänä iltana, olen sanonut sen sinulle jo aika monta kertaa. Pitääkö minun vielä toistaa sitä, vai uskotko lopulta?" Emily kysyi. He olivat tulleet metsän reunaan. Nyt oli edettävä varovasti, koska Mary huomaisi ansan luultavimmin juuri nyt, jos hänen huomionsa kohdistuisi ympäristöön.

"Olet tosiaan sanonut tuon jo useaan otteeseen. Minusta alkaa muutenkin tuntua, että alamme toistaa itseämme. Olemmekohan tulossa vanhoiksi, vai onko jo kaikki sanottava sanottu?" Mary mietti.

Emily hymyili hänelle. "Oikeassa olet. Mehän olemme vain jaaritelleet tässä, oliko meidän tarkoitus tappaa toisemme, vai miksi olemme ylipäänsä täällä?" hän kysyi.

Mary astahti yllättäen lähemmäs ja Emily joutui nostamaan jo painavaksi käynyttä miekkaa pitääkseen hänet loitolla. "Oletko koskaan ajatellut ryhtyä kuolemattomaksi? Olet nimittäin kiinnostava persoona, ja olisi surullista menettää sinut. Voisit unohtaa kaikki huolesi, kuolema ei enää olisi vihollisesi. Ja sen saavuttaaksesi sinun tulisi vain surmata joku sinulle läheistä sukua oleva. Mieti, ikuinen elämä, eikä sen hinta ole suuri", Mary houkutteli.

Pienen kauhean hetken Emily jopa harkitsi Maryn ehdotusta, mutta sysäsi sen sitten peloissaan mielensä perukoille. "Sinun pitäisi tietää, etten voi edes ajatella moista. En pelkää kuolemaa niin paljon, että olisin valmis samanlaiseen kärsimykseen ja syyllisyyteen kuin sinä", hän sanoi.

Emily ei pystynyt pitämään miekkaa pitempään koholla, joten hän astui taas askelen taaksepäin. "Arvasinkin, ettei sinusta olisi siihen. Meidän pikku pyhimyksemme. Mutta harkitse vielä, annan sinulle uuden mahdollisuuden valita ennen kuin tapan sinut", Mary sanoi seuraten häntä.

"Mary, tiedät itsekin, että jos todella haluaisit tappaa minut olisit tehnyt sen jo. Miksi siis edelleen teeskentelet, myöntäisit jo, ettet tahdo vahingoittaa minua. Jos lupaat olla tappamatta enää ihmisiä, niin voin antaa sinun elää", Emily ehdotti.

"Kuulostat todella säälittävältä Emily. Minä HALUAN tappaa sinut, haluan todella, en vain tahdo tehdä sitä noin vain, koska olet anatanut minulle aiheen jatkaa elämääni. Mitä tarjoukseesi tulee, tiedät, etten voi hyväksyä sitä", Mary vastasi.

Emily hymyili lannistuneena. Hänen oli siis tapettava Mary. "Et jätä minulle vaihtoehtoja. Miksi sinun täytyy tehdä kaikki niin vaikeaksi?"

                                            :::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Lily seisoi painautuneena kiinni vihreän käytävän seinään. Hän oli seissyt siinä jo jonkin aikaa kuunnellen ulkoa kuuluvia ääniä valmiina syöksymään ulos taikajuoman kanssa.

Hetkinen, kuuliko hän askeleita? Aivan kuin ulkoa olisi kuulunut puhetta. Lily terästi aistinsa. Pian hän puuttuisi tapahtumien kulkuun.

                                              :::::::::::::::::::::::::::::::::::::

"Miten niin MINÄ teen kaiken vaikeaksi? Minulla ei, toisin kuin eräällä, ole mitään pakkomiellettä tappaa. Oikeastaan en olisi koskaan aikonut tappaa sinua, mutta koska halusit ehdoin tahdoin sekaantua asioihin, jotka eivät sinulle kuulu minun on pakko", Mary sanoi.

Emily pudisti turhautuneena päätään. Mary oli todella rasittava välillä. "Ei, mitä sinä nyt oikein ajattelet. Hänhän on sitä aina, lisäksi hän on julma eikä epäröi hankkiutua sinusta eroon. Älä nyt tee kaikesta vaikeaa, ja ala tuntea sympatiaa häntä kohtaan, koska hän ei sitä ansaitse", Emily ajatteli vihaisesti.

"Ei minulla ole pakkomiellettä tappaa sinua, minusta se mitä teet on väärin, ja jos et aio lopettaa, minä laitan sille lopun, jos ei muuten, niin sitten tappamalla sinut", Emily sanoi ja astui tahallaan eniten narisevalle laudalle.

                                              :::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

 

Lily kuuli heidän äänensä, ja laudan narina varmisti asian. Oli aika astua näyttämölle.

Nopeasti, ennen kuin kumpikaan, Emily tai Mary, ehti liikahtaakaan hän oli jo pyörähtänyt kulman ympäri ja liittynyt heidän seuraansa terassille.

Ovi pamahti kiinni hänen jäljessään. Tietäen, ettei toista tilaisuutta tulisi, Lily heitti taikajuoman kohti Maryä.

Tämä reagoi salamannopeasti, ja hyppäsi pois. Se sekunti tuntui kestävän ikuisuuden. Osuisiko juoma maaliinsa, vai oliko Mary ollut kyllin nopea?

Juoma lensi terassille kastellen sen laudat. Mary tutki itsensä nopeasti, ja kun huomasi selvinneensä osumatta nosti katseensa sanoen heille: "Olisi pitänyt arvata, että olitte suunnitelleet jotain  tälläistä. Enää en ole näin typerä".

Ennen kuin kumpikaan ehti vastata hän oli jo kääntynyt ja juossut kauas terassilta.

Emily ja Lily seisoivat paikoillaan järkyttyneinä. Kaikki oli mennyt pieleen juuri, kun he olivat olleet niin lähellä onnistumista.

Tämä oli tarkoitus julkaista jo eilen, mutta photobucket ei suostunut yhteistyöhön joten päätin luovuttaa ja kokeilla tänään uudestaan... Tämä on jo muuten 3. viimeinen osa, joten jatkoa seuraa (ehkä) nopeasti, koska tämän loppuun saaminen pitää pelimotivaatiot korkeina... Musiikiksi tämä, koska se soi nykyään päässäni koko ajan...

"Korkeimmat, polvistumme nyt edessänne toivoen nöyrästi, että otatte suojiinne uuden sielun. Kautta puhdistavan tulen ja pyhän tuulen me vannomme, että hän on puhdas sydämeltään ja valmis ottamaan vastaan siunauksenne", pappi Kabriel messusi.

Kaste- ja siunaustilaisuus oli päätetty pitää heti seuraavana päivänä. Kabriel oli hetken epäiltyään suostunut siunaamaan tytön ilman ennakkosopimusta, joskin sillä edellytyksellä, että vaadittava "suojelija" olisi paikalla.

"Astukaa nyt lähemmäs tämän uuden sielun kanssa ja kertokaa, mikä hänen nimensä on, niin että Elämän ja Kuoleman enkelit voivat sen muistiin kirjoittaa", pappi jatkoi. Matthew käveli tyttö sylissään liekkien eteen ja sanoi: "Lapsi on joutunut kokemaan kovia, tuokoon uusi nimi paremman tulevaisuuden. Nimeämme hänet Charmalean Lily Hoakwoodiksi".

Siirryttiin seremonian seuraavaan vaiheeseen. "Vannotteko kautta oman nimenne ja sielunne, että sananne tulevat suoraan sydämestä, eivätkä ne ole valheellisia?" Kabriel kysyi.

"Sydämeni, nimeni ja sieluni kautta vannon, että puhun totta. Lupaan huolehtia Charmaleanista elämäni viimeiseen henkäykseen asti. Jos tämän lupauksen petän, repikööt Kuoleman Enkelit sieluni jättäen sen tuskiinsa ikuisuudeksi" Matthew vannoi.

"Hyvä, yksi kolmesta on nyt vannonut. Astukoot nyt toinen vanhempi ja suojelija vannomaan sydämensä, nimensä ja sielunsa kautta, että näin on" pappi messusi.

Emily käveli arastellen lähemmäs tulta. Jokin seremoniassa oli niin vakavaa ja juhlallista, että se teki hänen olonsa syylliseksi ja pieneksi. "Minä, Emily Hoakwood vannon sydämeni, nimeni ja sieluni kautta, että kaikki sanottu on totta. Lupaan kulkea Charmaleanin rinnalla tukien häntä kunnes kuolema minut korjaa. Jos olen väärin vannonut, kärsiköön sieluni iäti valheestani".

Jos Emilyn asema oli kiusallinen, se ei ollut mitään verrattuna Lilyn tilanteeseen. Hän joutuisi vannomaan Melanien nimellä, ja sortuisi samalla pyhäinhäväistykseen asettaen sielunsa vaaraan. Enemmän hän kuitenkin pelkäsi Charmaleanin puolesta, ties vaikka hänenkin sielunsa joutuisi kärsimään. "Puhdistavan tulen kautta vannon nimeni, sydämeni ja sieluni kautta, että tähän mennessä on kuultu totuus ja vain totuus. Lupaan olla lähellä Charmaleanin tarvitessa minua hamaan kuolemaani asti. Kärsiköön sieluni kadotuksen tuskat, jos valehtelen" hän sanoi ääni hiukan väristen.

Kabriel kohotti kätensä kohti taivasta. "Korkeimmat, olette nyt kuulleet heidän valansa. Ottakaa siis Charmalean Lily Hoakwood suojiinne hänen elämänsä ajaksi ja sen jälkeen", hän pyysi.

                                                  ::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Kastetilaisuuden päätyttyä ja papin lähdettyä Emily suuntasi askeleensa tontin nurkkaan tehtyyn puutarhaan. Rouva Hoakwood oli omistanut elämänsä sille miehensä kuoltua, ja jälkipolvet olivat varjelleet hänen perintöään.

Koska talo sijaitsi aivan Lontoon laidalla ja puutarha oli rakennettu siihen nurkkaan, joka oli poispäin Lontoosta se oli erittäin viihtyisä paikka. Emily oli sopinut puhuvansa Lilyn kanssa siellä papin lähdettyä.

Lily istuikin puutarhapenkillä ilmeisesti nauttien veljensä vaimon aloittamasta kauniista perinteestä. Emily ymmärsi häntä, puutarhassa oli tosiaan jotain rauhoittavaa ja ajatonta.

"Kadutko väärän valan vannomista?" Emily kysyi varovasti istuen hame kahisten Lilyn viereen. Hän pelkäsi, että Lily olisi vihainen, hänhän oli sitä alunperin ehdottanut.

"En varsinaisesti kadu. Olen toki huolissani Charmaleanin puolesta, mutta uskon, että oma sieluni olisi joutunut Kadotukseen jo pelkästään Maryn loitsujen vuoksi. Ei mietitä sitä enää, olet kai tietoinen käsillä olevasta ongelmasta?" Lily vastasi vaihtaen puheenaihetta nopeasti.

Emilyn kasvoille kohosi epämääräinen ilme. "Kyllä, luin siitä loitsusta. Koska Mary pitää saada kosketuksiin siinä mainitun juoman kanssa, vaikuttaa siltä, että minun on mentävä kohtaamaan hänet. Äläkä sano mitään, en aio pyörtää päätöstäni".

Lily käänsi hunnun peittämät kasvonsa häntä kohti. "Oletko varma siitä? Olet vasta mennyt naimisiin ja adoptoinut tyttären. Aiotko todella vaarantaa sen ja oman henkesi ja sielusi? Minäkin voisin mennä kohtaamaan hänet", Lily sanoi.

"Ei, siinä loitsussa mitä Mary käytti on se ehto, että se antaa myös toiselle "ikuisen" elämän tai vaihtoehtoisesti vie sen. Et siis voisi koskaan lausua loitsua loppuun, koska sielusi yrittäisi paeta ja joutuisit keskeyttämään loitsun, eikä se toimi, jos sitä ei sanota loppuun saakka. Jonkun muun kuin sinun tai Maryn on lausuttava se, enkä halua sekoittaa tähän sivullisia", Emily sanoi.

Lily huokaisi. "Niin, meillä ei taida näköjän olla muuta vaihtoehtoa. Miten me toteutamme sen?" hän kysyi Emilyltä toivoen, että jossain olisi porsaanreikä, joka pelastaisi heidät.

He vajosivat ajatuksiinsa pohtimaan erilaisia vaihtoehtoja. "Ei ole mitään järkeä lähteä hortoilemaan ympäri sitä metsää taikajuoma-astia kädessä. Entä jos minä johdattaisin Maryn Middleway Manorin tuntumaan, jossa sinä väijyisit valmiina juoman kanssa?" Emily ehdotti.

"Kuulostaa vaaralliselta. Entä jos minä menisin metsään, ja sinä väijyisit juoman kanssa?" Lily ehdotti. "Ei hän seuraisi sinua. Sinun tuhoamisensa koituisi hänenkin tuhokseen, kun taas minut hän voisi vaientaa", Emily sanoi.

"Mutta oletko varma, että haluat todella tehdä sen? Löytäisimme taatusti jostain loitsun, jonka avulla saisimme Maryn pysymään metsässä", Lily ehdotti. "Mary on tappanut niin monia ihmisiä ja aiheuttanut surua vielä suuremmalle joukolle. Jos annamme hänen jäädä eloon, asetamme samalla kirouksen jälkipolvien päälle", Emily totesi.

"Kaikilla on kohtalonsa ja tietty elinaika. En voi itsekkäästi pidentää omaani, jos kohtalo on määrännyt minut kuolemaan muiden puolesta. Tiedän, kuulostan aivan marttyyriltä, mutta niin asia on. En jaksa enää paeta häntä ja nähdä painajaisia loppuikääni eläen syyllisyydessä. Minun on tehtävä siitä loppu".

                                                 :::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Sinä iltana talossa oli hiljaista. Kaikkien mielessä pyörivät samat asiat, kukaan ei vain saanut suutaan auki ottaakseen ne puheeksi. Charmalean ei välittänyt, vaan leikki iloisena nukkekodillaan.

Viimein Matthew sai suunsa auki, aloittaen keskustelun varsin väkinäisesti. "No, mitä mieltä olitte kasteesta? Onko nimi teistä hyvä, ja sujuiko tilaisuus teistä hyvin?" hän sanoi kangerrellen.

Emily oli tyytyväinen tästäkin puheenaiheesta. "Nimi sopii minusta tytölle täydellisesti. Tilaisuus oli mielestäni viihtyisä, ihanaa, kun paikalla ei ollut sitä valtavaa ihmispaljoutta niin kuin yleensä".

Lily oli hiipinyt vähin äänin pianon ääreen, ja alkoi tapailla melodiaa, jota oli soittanut ollessaan vielä elossa säästyen vastaamiselta.

Soitto laukaisi hieman ilmassa ollutta jännitystä, ja Matthew onnistui kysymään, milloin Melanie oli aikeissa palata, ja menisikö Emily myös silloin kotiin.

"Arvasin, että kysyisit", Emily naurahti. "Ajattelimme viipyä Lontoossa vielä huomisen, ja lähteä sitten kotiin ylihuomenna", hän jatkoi.

Matthew näytti mietteliäältä. "Ylihuomenna... Meillä tulee pitämään kiirettä huomenna, jos aiomme ehtiä tutustua edes tärkeimpiin nähtävyyksiin".

"Asiasta toiseen, otatko Charmeleanin mukaasi, vai jääkö hän tänne minun seurakseni, kunnes palaan itse?" Matthew kysyi. "Jospa hän jäisi tänne, Middleway Manorissa ei nimittäin ole liiemmin kalusteita tai kunnollista lastenhuonetta hänelle", Emily vastasi.

"Tiedän, vietin itsekin elämäni viisi ensimmäistä vuotta täällä. Middleway Manorissa on kyllä lastenhuone, tosin se sijaitsee ullakolla, jonne kukaan ei mene minä mukaanlukien, eikä sitä ole käytetty vuosisataan", Matthew jatkoi.

                                                 ::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Myöhemmin illalla Emily päätti käyskennellä puutarhassa hetken ajatuksiaan kootakseen. Muut jäivät istumaan olohuoneeseen liekkejä tuijottaen

Ulkona oli viileä ilma ja kuunsäteet valaisivat puutarhaa sikäli kun löysivät tiensä yhtäkkiä kohonneen sumupilven läpi. Emily veti syvään henkeä. Kasvien tuoksu ei riittänyt täysin peittämään Lontoon lemua.

Emily istui pienen, lähes umpeenkasvaneen lammen rannalle. Ylihumenna hän saattaisi kuolla. Se ajatus tuntui oudolta, eikä Emily saanut sitä mielestään, muttei kuitenkaan pelännyt sitä.

"Sinä olet tyhmä. Saatat elää viimeisiä päiviäsi, ja tiedät sen, muttet silti pelkää sielusi puolesta tai kadu syntejäsi", hän mutisi itsekseen. Jotenkin ajatus kuolemasta tuntui liian vieraalta, joten hän yritti olla ajattelematta liikaa.

"Mistähän sinä edes sait sen ajatuksen, että olet kuolemassa. Saattaahan käydä niinkin, että selviät ja elät onnelisena loppuun asti niin kuin saduissa. Mikään ei ole vielä varmaa, muista se", Emily jatkoi yksinpuheluaan.

Sitten pelko lopultakin tuli. Se oli väijynyt häijysti toiveikkaita ajatuksia, ja ilmestyi nyt tuhoamaan ne. Emily kohottautui pystyyn. Hän ei uskaltanut olla enää yksin peläten jotain tuntematonta ja nimetöntä.

                                              ::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Ylihuominen saapui liian nopeasti. Aivan kuin sitä edeltävää päivää ei olisi koskaan ollutkaan. Nyt he joka tapauksessa seisoivat sydämet raskaina eteisessä valmiina hyvästelemään toisensa.

"No, nyt on tullut aika lähteä. Nautimme tästä matkasta, ja olen kiitollinen, kun suostuit majoittamaan Melanien. Vaunumme taisivat tulla, pitänee tästä alkaa lähteä, ettei tämä mene vaikeammaksi",Emily onnistui sanomaan yrittäen hymyillä luonnollisesti.

Ulkoa kuului nyt selvästi, kuinka hevoset kuopivat kärsimättöminä katukiveystä ja kuski lastasi vaunuun heidän matkatavaroitaan. Lily kiitti myös Matthewia, ja toivotti heidät tervetulleeksi heidän kartanoonsa koska vain.

Emily halasi vielä Charmaleania, joka jätettiin eteiseen odottamaan Matthewin paluuta. Lily oli jo kiivennyt vaunujen kyytiin, ja Emily aikoi nyt seurata häntä.

"Näemme sitten kun palaan, pidä hyvää huolta kartanosta, ja katso, ettei kattoon tule reikiä, se ei nimittäin ole kovin hyvässä kunnossa" Matthew valisti.

"Lupaan toimia niin. Miksi olemme näin synkkiä, eihän sitä nyt iäisyydeksi erota. Minä vastaan kartanosta, kunnes palaat", Emily naurahti.

Ajuri naputti piiskaansa kärsimättömänä. He ottivat vihjeestä vaarin ja halasivat vielä pikaisesti, ennen kuin Emilyn olisi mentävä.

"Hyvästi sitten", Emily mutisi. Nyt, aurinkoisena päivänä hän pelkäsi kuolemaa enemmän kuin koskaan.

Lily katseli heidän jäähyväisiään haikeana. Olisiko hän ollut samassa tilanteessa, jos olisi elänyt ja ehtinyt olla naimisissa Johnin kanssa?

Varmistettuaan, että oli turvallisessa paikassa, jossa kukaan ei näkisi häntä (toisin sanoen vaunujen takana) Emily kaivoi piilotaskusta pullon, jossa oli Lilyn valmistamaa unilääkettä.

Koska hän joutuisi kohtaamaan Maryn samana yönä, olisi elintärkeää, että hän olisi virkeä. Sitä tarkoitusta varten Lily oli valmistanut unijuomaa, joka hänen oli nautittava ennen kuin he lähtisivät liikkeelle, jotta hän olisi hereillä, kun he olisivat perillä.

Juoman nautittuaan Emily avasi oven ja kipusi vaunuun. Hän ei tiennyt, miten nopeasti juoma vaikuttaisi eikä halunnut nukahtaa katukiveykselle, sillä silloin kaikki olisi pilalla.

Heti hänen suljettuaan oven kärsimätön kuski löi piiskallaan hevosia, jotka lähtivät liikkeelle innokkaina. "Joko juoma vaikuttaa?" Lily kysyi hiljaa.

Emily ei ehtinyt vastata. Hänen silmänsä painuivat kiinni, mutta pää pysyi pystyssä korkean kauluksen avulla. Lily kääntyi katsomaan maisemia.

                                                  :::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Yhtä nopeasti kuin unijuoman vaikutus oli alkanut se myös päättyi. Emilyn silmät rävähtivät auki. "Missä olemme? Muistitko ottaa minulle ruokaa mukaan pysähdyspaikalta?" hän kyseli unisena.

"Tämäpäs sattui sopivasti, olemme perillä. Nähdään kirjastossa, saat syödä siellä. Minäpä hyppään tässä kyydistä", Lily vastasi pudottautuen äänettömästi tielle.

"Viimeinkin kotona", hän sanoi itsekseen. Emily oli antanut hänelle takaoven avaimen, jotta hän pääsisi sisään huomaamatta. Lily pisti juoksuksi, jotta olisi perillä ennen Emilyä.

Pian Emilykin kiipesi pois. Yö oli leuto, täydellinen kuolemalle tai pelastumiselle. Hän kiihdytti askeleitaan.

Tuntui oudon kotoisalta kuulla terassin lautojen narisevan jalkojen alla. Emily ymmärsi, että oli ehtinyt kotiutua sinne kaikista kokemistaan kauhuista huolimatta.

Hän veti oven vieressä olevasta kellonnarusta ja jäi levottomana odottamaan, että Lisa tulisi avaamaan. Toki hänellä oli avaimet itsellään, mutta tuntui typerältä vain marssia sisään.

Lisa tuli juoksujalkaa päästämään hänet sisään. Emily oli helpottunut, vaikka tuskin Mary olisi uskaltanut hyökätä hänen kimppuunsa ajurin katsellessa.

"Emily-rouva, miten mukavaa, että palasitte! Sujuiko matka hyvin, eikai teille sattunut mitään?" Lisa kyseli huolestuneena.

"Ole huoleti, kaikki meni hyvin. Lontoo on viihtyisä ja täynnä elämää, mutta on silti helpottavaa olla jälleen kotona", Emily kuuli itsensä sanovan. Hänen ajatuksensa olivat täysin muualla, mahtoikohan Lisa huomata sen.

Jos huomasi, niin ei ainakaan näyttänyt sitä. "Rouva on varmasti nälkäinen. Menkää ruokasaliin, niin valmistan teille yöpalaa", hän sanoi.

Emilyn ei ollut ollut koskaan aiemmin niin nälkäinen, mutta hän vain hymyili sanoen ettei se ollut tarpeen. Sitten Emily sanoi menvänsä nukkumaan ja pyysi, että Lisa toisi hänen matkatavaransa eteiseen.

Lisa tyytyi nyökkäämään ja meni ulos hakemaan Emilyn tavaroita. Heti, kun ovi sulkeutui Emily melkein juoksi hallin poikki. Hänen oli pakko saada jotain syödäkseen.

Nopeasti hän harppoi portaat ylös kiittäen Korkeimpia siitä, ettei Lisa ollut katsonut taakseen äsken. Lily oli nimittäin hiipinyt siitä ylös hetkeä aikaisemmin.

Emily kuuli, kuinka Lisa aukaisi ulko-oven toistamiseen. Hän kiirehti, eikä pelkästään siksi, että oli nälkäinen, vaan koska halusi päästä eroon Marystä mahdollisimman nopeasti.

                                                 ::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

"Voi sinua Emily. Et voi koskaan hyväksyä asioita sellaisina kuin ne ovat. Olet edelleen liian naiivi, ja nyt se tulee maksamaan sinulle henkesi".

"En aikonut tappaa sinua, mutta nyt minun on pakko, koska muuten minä jätän tämän maailman. Toisaalta, mitä sinä olisit voinut tehdä välttääksesi kohtalosi? Korkeimmat, jos heitä onkaan, ovat määränneet, että me tulemme kohtaamaan toisemme. Odotan sinua täällä, haluan päästä sinusta eroon". 

 Osa 12, olkaa hyvät! Sisältää kliseitä, kadut ovat liian siistit, kuvanmuokkauksesta en halua edes mainita... Vastailen kommentteihin harvoin, ei johdu siitä, etten tarkistaisi blogia, en vain jaksa rustata joka kommenttiin vastausta, vaan vastaan useampaan kerrallaan... Lukemaan, niin kuin olisitte jo!

 

He olivat tulleet tehtaiden juurelle, paikkaan, jossa kaikkein alhaisimmat liikkeet sijaitsivat. Ilma oli raskasta hengittää, ja Emily joutui hetken totuttelemaan siellä vallitsevaan hämäryyteen.

"Ompas rähjäinen kaupunginosa, miksei täälläkään ole ihmisiä?" Emily kysyi. "Kaikki työhönkykenevät ovat töissä, muut pysyttelevät sisällä. Vaikkei sitä aluksi uskoisi, valtaosa Lontoon ihmisistä asuu tälläisissä oloissa", Lily vastasi murheellisena.

Emily yski, jo pieni määrä saastunutta ilmaa teki hänen olonsa pahaksi. "Menemmekö tänne, vai onko sillä loppujen lopuksi väliä?" Emily kysyi. Lily vastasi olankohoutuksella, ja auttoi Emilyä pysymään pystyssä uuden yskänpuuskan iskiessä.

Sinipukuinen nainen seurasi heitä hymyillen säälimätöntä hymyä, jota ei edes paikan huono ilma tai saataisuus saanut kuolemaan.

                                              :::::::::::::::::::::::::::::::

Emilyn tottuessa ilmassa oleviin epäpuhtauksiin yskä laantui ja lopulta katosi kokonaan. He liikkuivat nyt rivakammin, ja lukivat tarkemmin katuosoitteta, siinä määrin kun niitä oli esillä. Eräällä kapealla kujalla heitä vastaan tuli väsyneen näköinen nainen, joka otti välillä seinästä tukea pysyäkseen pystyssä.

Emily ja Lily perääntyivät, ja antoivat naisen horjua ohitseen, ennen kuin jatkoivat. "Ovatko ihmiset noin sairaita täällä?" Emily ihmetteli. "Eivät kaikki, mutta elämä on hyvin rankkaa, ja työpäivät pitkiä. Tuokin nainen oli varmaan valvonut koko yön töitä tehden" Lily vastasi.

He kulkivat hiljaisuudessa, kumpikin vaipuneena omiin ajatuksiinsa. "Miksi jotkut joutuvat kärsimään näin? Mitä he ovat tehneet ansaitakseen kohtalonsa, tai, mitä MINÄ olen tehnyt ansaitekseni ylellisen elämäni? Eivätkö Korkeimmat ajattele heidän tuskaansa?" Emily pohti tuntien suurta syyllisyyttä.

"Tämä maailma menee aina vain pahemmaksi. Lontookin on paljon suurempi ja likaisempi kuin sata vuotta sitten. Kunpa olisin kuollut, en joutuisi näkemään maailman pahuutta. Vaikka toisaalta, elin koko elämäni näkemättä pahaa kenessäkään, ehkä on tullut aika avata silmät todellisuudelle", Lily ajatteli.

Kumpikin oli niin syventynyt mietteisiinsä, ettei huomannut vieläkään kummallista seuraajaansa. Tämä oli asiasta enemmän kuin tyytyväinen.

"Levähdetään hetki. Minne sinusta kannattaisi mennä suraavaksi? Tämä on niin turhauttavaa, kaikki näyttää samalta!" Emily huudahti väsyneenä.

Lily ei ehtinyt vastata, koska heidän huomionsa kiinnitti kulman takaa ryntäävä pikkutyttö. Hän oli todella kauhea näky, posket lommoilla, poskessa hoitamaton haava, vaatteet likaiset ja haisevat. "Äiti, missä olet?" hän huusi.

Sitten tyttö huomasi heidät, niiasi hätäisesti ja suuntasi huolen varjostamat silmänsä häneen. "Rouva, oletteko nähnytr äitini kulkevan ohi? Hänellä on musta suora tukka, ja kellertävä puku", tyttö kysyi.

Emily hymyili rohkaisevasti. "Hän tuli meitä vastaan tuolla, jos juokset, voit saada hänet kiinni. Mene ensin kapean kujan läpi, ja käänny sitten vasempaan. Hän on meni sinne päin".

Tyttö hymyili ja kiitti heitä sydämensä pohjasta. Sitten hän juoksi pois jättäen Emilyn ja Lilyn seisomaan huojentuneena paikoilleen.

He jatkoivat vaellustaan. Emily tuli pienelle aukion tapaiselle, joka oli harvinaisen likainen. "Minun täytyy auttaa näitä ihmisiä, ei ole oikein, että he joutuvat kärsimään", Emily sanoi enemmän itselleen kuin Lilylle.

Joku nauroi. Emily kääntyi äänen suuntaan ja näki arkistossa näkemänsä naisen yrittävän ahtautua leveän hameensa kanssa kapeasta aukosta, mikä ei ollut helppo tehtävä hameen koko silmällä pitäen. Kauhukseen Emily tajusi naisen olevan Mary.

"Emily, sinä olet niin raivostuttavan naiivi. Heti, kun näet kurjuutta ja köyhyyttä, ensimmäinen ajatuksesi on: "Minun täytyy auttaa heitä", se on suorastaan koomista" Mary nauroi.

"Mi... Miten sinä olet täällä Mary? Onko tämä taas joki painajainen tai loitsu, jolla pelottelet minua? Sinunhan pitäisi olla Middleway Manorissa!" Emily sanoi heti saatuaan puhekykynsä takaisin.

"Tämä ei ole painajainen, valitan. Olen tässä nyt, koska loitsu ei ollut oikea. Jotkin maaseudun väestön suosimat manaukset ovat oikeita ja toimivia, toiset eivät. Ei pidä olettaa, että kaikki olisi niin varmaa ja itsestäänselvää, kaikki pitää kyseenalaistaa. Luulin sinun jo oppineen sen, Emily" Mary selitti.

"Mitä sitten teet Lontoossa? Oliko sinulla joku erityinen syy, vai oletko täällä vahingoittaaksesi Emilyä. Jos kyse on jälkimmäisestä, vannon, että revin sinut omin käsin kappaleiksi, ennen kuin annan sinun tappaa hänet" Lily sanoi.

Mary virnisti. "Sinäkö pystyisit estämään minua, joka on tappanut useita, ja hallitsee loitsut? Onneksesi en aio tappaa Emilyä, vielä. Olen täällä enemmänkin uteliaisuudesta, tarkoitukseni oli seurata kaikkea sivusilmällä, mutta nyt kun olen tässä mukana, voin antaa Emilylle toisen opetuksen".

Näytti että kaikki valo katoaisi. Mary hymisi keskittyneenä jonkinlaista loitsua. Yhtäkkiä hän levitti kätensä suoriksi eteenpäin ja huusi: "Morpho!"

Tuuli iski päin Emilyä, joka horjahti ja oli vähällä kaatua. Sokaiseva valo alkoi loistaa hänen silmissään. Emily kirkui tuskasta. Hänestä tuntui, kuin silmät olisivat kiehuneet kuopissaan.

Valo sammui, ja kipu laantui. Sen sijaan Emilyn kavot alkoivat kouristella, ja erilaiset ilmeet vääristivät hänen kasvonsa. Silmiä hän ei saanut auki, eikä sanaa suustaan, vaikka olisi tehnyt mieli huutaa joku apuun.

Sitten jopa kouristukset hellittivät. Emily odotti hetken niiden paluuta, ja kun mitään ei tapahtunut, uskaltautui avaamaan varovasti silmänsä.

Hän ällistyi näkemästään. Marystä ja Lilystä lähti jonkilainen hehku, joka tuntui kumpuavan jostain heidän sisältään.

"Sitä kutsutaan Viisaan Katseeksi. Tuon manauksen avulla näkee ihmisen sieluun, millaisia he todella ovat. Sitä kutsutaan myös Enkelin silmiksi, koska väitetään, että niillä on samanlaiset, joiden avulla ne erottelevat sielut tuomiopäivänä" Mary kertoi.

Lily sai toimintakykynsä takaisin. "Sattuiko sinuun Emily? Korkeimmat auttakoon, mitä sinun silmillesi on tapahtunut? Nehän ovat pääkallot!" Lily huudahti kauhuissaan.

"Olen kunnossa, näen normaalisti. Sanoitko pääkallot? Mary, mitä sinä olet tehnyt!?" Emily kysyi vihaisena Maryltä, joka seisoi hymyillen kauempana.

"Näytän sinulle, millaisia tämän maailman ihmiset ovat. Näet jo millaisia minä ja Lily olemme, ja voit halutessasi nähdä oman sielusi, mutta oletko valmis kohtaamaan totuutta?" Mary sanoi. Emily yritti katsoa alas rintaansa, mutta havaisi, ettei halunnut tietää totuutta.

Mary osoitti vanhaa miestä, joka oli juuri kulkenut heidän ohitseen. "Tuossa sinulle esimerkki. Hän ei ole niin paha kuin minä, mutta hänen mielensä on täynnä valheita ja pahoja ajatuksia, vaikka hän käyttäytyykin muiden seurassa luultavasti hyvin. Tule, näytän sinulle muita".

Emily kuunteli hiljaa, mutta lopulta mielipaha, suru, häpeä ja pelko pakottivat hänet toimimaan. "En aio seurata sinua minnekään! En välitä, miten pahoja ihmiset ovat, autan niitä, joita pystyn ja annan loppujen olla rauhassa. Poista tämä loitsu, ja anna meidän mennä!"

Maryn sielu tummui entisestään. "Miksi sinun pitää tehdä kaikki hankalaksi? En anna sinun  mennä, vaan pakotan sinut kasvokkain totuuden kanssa" Mary totesi pahaenteisesti.

Kadulle heidän seurakseen liittyivät onnettomuudekseen nainen, joka kantoi lasta sylissään. Mary näki hetkensä tulleen ja raastoi lapsen äidin käsivarsilta asettaen sen sitten maahan.

Sitten hän puristi onnettoman naisen rintaansa vasten. Valo ympäröi heidät, nainen yritti pyristellä vapaaksi. Hänen hengityksensä alkoi rahista. Emily ja Lily katsoivat kauhuissaan, kun Mary viimein päästi irti, ja antoi naisen kaatua katukiveykselle.

Hänen sielunsa läpätti yrittäen pyrkiä pois ruumiista. Emily polvistui naisen viereen, ja tarttui häntä kädestä.

"Pitäkää huoli lapsestani, hänellä ei ole ketään muuta", nainen kuiskasi vielä, ennen kuin sielu repäisi itsensä irti ruumiista, ja kohosi korkealle Lontoon taivaalle kadoten vähitellen näkyvistä. Emily rukoili naisen puolesta, ja nousi vapisten ylös.

"Tiedätte nyt, mihin pystyn. Seuratkaa siis minua, tai lapselle käy samoin", Mary sanoi. He eivät uskaltaneet väittää vastaan, vaan lähtivät seuraamaan avuttomina Marya.

Mary johdatti heitä määrätietoisesti eteenpäin. Kukaan ei sanonut mitään. Emily ei huomannut, kun Lily jätti heidät. "Mary, miksi näet niin paljon vaivaa antaaksesi minulle opetuksen? Onko ihmishenki sinulle noin arvoton?" Emily kysyi hiljaa.

"Riittäisikö selitykseksi, että olen paha? En tiedä, jokin sinussa, luultavasti viattomuutesi, hyvyytesi ja naiiviuutesi ärsyttää minua, haluan saada sinut vihaamaan maailmaa ja ihmisiä, niinkuin itsekin vihaan. Miksikö näin on? En tiedä itsekään" Mary sanoi.

Emily jäi miettimään näitä ajatuksia. Puhuiko Mary totta, vai valehteliko hän, koska hän ei halunnut paljastaa todellisia vaikuttimiaan. Ehkä se oli jälleen uusi ansa?

He kiipesivät kiikkeriä ja natisevia portaita ylöspäin katetulla sisäpihalla. Emilystä tuntui, kuin Mary olisi tuntenut reitin kuin omat taskunsa, vaikka hän tuskin oli käynyt siellä koskaan.

Portaiden yläpäässä oli kaksi ovea, joista toisen Mary avasi. Tuuli oli puhaltaa hänen hattunsa niskaan, joten hän nappasi siitä äkkiä kiinni.

Oven takana odottivat vielä yhdet portaat. He olivat jo nyt Lontoon kattojen yläpuolella, mutta Mary kiipesi päättäväisesti ylöpäin. Emily otti tukea kaiteesta, ja seurasi varovasti perässä.

"Ompa maahan matkaa, olisi sääli, jos joku putoaisi", Mary sanoi ilkikurisesti. Emily harppoi portaat ylös ollakseen lähempänä vauvaa.

"Toisaalta täältä näkee hyvin alas kaduille. Nauti näkymistä, sikäli kun erotat niitä savun seasta" Mary nauroi. Emily katseli ympärilleen. Alas näki hyvin, mutta taivaan peitti paksu harmaa pilvi.

"Katso, tuolla menee yksi!" Mary huudahti innoissaan. Emily kurkotti kaiteen yli nähdäkseen vilauksen miehestä, eikä pitänyt näkemästään.

Hän oli pukeutunut hyvin, mutta hänen sielunsa oli lähes yhtä musta, kuin Maryllä. "Siinä näet, etteivät pahat ihmiset aina ole köyhiä irvihampaisia roistoja, vaan usein varakkaita ihmisiä. Esimerkiksi minä olen sellainen susi lampaan vaatteissa", Mary sanoi.

Emily seisoi ajatuksiinsa vajonneena paikallaan. Olikohan Matthew yksi noista "susista"? Hän kyllä vaikutti läpeensä hyvältä persoonalta, mutta kenties, kun on sukua Maryn tapaiselle... Emily pudisti äkkiä päätään. Hänen täytyisi unohtaa moiset epäilykset, eiväthän kaikki Hoakwoodit olleet pahoja, esimerkiksi Lilyhän oli läpeensä viaton. Silti epäilys jäi kaihertamaan hänen mieltään.

Mary katkaisi hänen mietteensä. "On maailmassa kyllä hyviäkin ihmisiä, esimerkiksi Lily ja tämä lapsi, heitä on vain kovin harvassa, ja sydän on niin helppo murskata ja täyttää katkeruudella".

"Miksi noin hiljainen? Alatko viimein ymmärtää, miten mätiä ihmiset ovat, loppujen lopuksi?" mary kysyi. Emily pudisti ärtyneenä päätään. Hän tiesi valehtelevansa, muttei voinut myöntää Maryn olevan oikeassa. Se olisi sama, kuin vajoaisi itse hänen tasolleen.

"Katsos, tuollahan menee se tyttö, jolle puhuit tänään. Yhä etsimässä äitiään, näemmä. Tuskin löytää, kuolee ensin, tai siepataan. Tämä on vaarallista seutua liikkua yksin", Mary jatkoi.

Emily katsoi surullisena alas. Hän kuuli tytön huutavan äitiään, ja näki, miten hän  katseli hädissään ympärilleen.

Maryn hameet kahisivat. Emily ehti kääntyä näkemään, kuinka Mary muka kompastui ja pudotti tytön.

"Ei! Mitä sinä olet tehnyt, Mary!?" hän huusi, ja ryntäsi parvekkeen reunalle tyrkäten Maryn sivuun.

Kaikki tuntui tapahtuvan niin kovin hitaasti. Tyttö putosi alaspäin Emilyn kurkottaessa avuttomana parvekkeen reunan yli.

Hän näki tutun hahmon alhaalla. "Lily, ota hänet kiinni!" Emily huusi.

Tyttö jatkoi putoamistaan. Emily kuuli, kuinka Mary pakeni juosten paikalta, mutta hän välitti ainoastaan lapsen kohtalosta. Saisiko Lily hänet kiinni ajoissa?

Emily ei voinut uskoa, että kaikki päivän tapahtumat olivat olleet todellisia. Lily oli löytänyt heidän etsimänsä kirjat. Hän oli kuulemma poikennut Maryn huomaamatta matkalla kirjakauppaan, ja ostanut ne epäluuloiselta kauppiaalta kiskurihintaan.

Sen vuoksi Lily oli myös saanut tytön kiinni. Jos hän olisi seurannut Maryä niin kuin Emily, ei alhaalla olisi ollut ketään ottamassa tyttöä kiinni. He olivat vieneet lapsen mukanaan, ja hän asui toistaiseksi heidän kanssaan.

Maryn poistuttua oli myös loitsun vaikutus päättynyt. Emilyn silmät olivat jälleen normaalit, mistä hän oli erittäin kiitollinen. Eipähän tarvitsisi nähdä tahtomattaan ihmisten sisälle.

Ovelle koputettiin varovasti, ja Matthew astui sisään. "Mitä olet ajatellut tehdä hänelle?" Matthew kysyi katsellen lasta arvioivasti.

"No, hän on orpo, äiti käski minun huolehtia lapsesta sanoen, ettei hänellä ole ketään toista sukulaista. tyttö on siis ainakin toistaiseksi meidän vastuullamme", Emily sanoi.

"Eipä paljon auttanut. Voisimme tietenkin lähettää hänet orpokotiin..." Matthew mietti sulkien oven jäjessään.

"Annahan kun minä pidän häntä. Kiitos". Emily luovutti lapsen Matthewille, joka piti sitä varovasti sylissään tietämättä, mitä sillä tehdä.

"Sinä haluat pitää hänet, eikö?" Matthew kysyi kohottaen lapsen eteensä, jotta voisi katsoa sitä silmiin. Emily punastui. "Se olisi tietysti paras ratkaisu. Tiedän, ettei se ole sama asia, kuin esimerkiksi lemmikin ottaminen, ja että hän tarvitsee paljon huomiota, mutta uskon silti, että se on paras ratkaisu hänen kannaltaan", hän sanoi arasti.

Kuin tajuten, mistä he puhuivat, lapsi hymyili valloittavasti. Matthew ei pystynyt olemaan vakava, vaan hänkin alkoi hymyillä. "Onhan hän suloinen lapsi, ja olisi oikein tarjota hänelle koti", hän tuumi.

Tytön silmät eivät tahtoneet enää pysyä auki, joten Matthew laski hänet varovasti kehtoon. "Hyvä on, me pidämme hänet. Nyt pitää keksiä hänelle sopiva nimi".

Emily hyppäsi Matthewin kaulaan, ja sanoi, ettei voisi koskaan olla tästä liian kiitollinen. "Minun täytyy  mennä nyt Melanien luo, hänellä oli asiaa, jätän sinut vartioimaan tyttöä", Emily sanoi.

"No?" Lily kysyi. "Me pidämme hänet" Emily vastasi iloisesti. "Sepä hauska kuulla, istu alas", Lily sanoi.

Emily istui sohvalle iloisena. Talo oli suojattu, joten he olivat turvassa Maryltä. Hän tunsi olonsa vapaaksi ja turvalliseksi. "Mihin laitoit kirjat?" hän kysyi.

Lily katseli ympärilleen kuin varmistaakseen, että he olivat yksin. "Lukitsitko oven?" hän kysyi. "Tietysti, en kyllä usko, että kukaan tulisi tänne ilman lupaa" Emily vastasi. Lily nousi ylös ja viittoi Emilyä seuraamaan.

Emily katseli, kun Lily polvistui ja työsi kädet sängyn alle. "Minne sinä piilotit ne?" hän kysyi uteliaana. "Sidoin kiinni sängyn pohjaan, siinä ne ovat" Lily sanoi vetäen kirjat pois piilostaan.

Lily otti jälleen Paholaisen Silmän ja jätti Emilylle Agrippinan elämän ja teot, kuten viimeksikin. Emily poimi kirjan toivoen tällä kertaa ymmärtävänsä, mitä siinä sanottiin.

"Tämä on todella, sanoisinko mielenkiintoinen kirja. Loitsuja, manauksia, ovatko ne kaikki oikeita?" Lily ihmetteli. Emily ei kysynyt, mitä hän tarkoitti.

Sivut oli painettu täyteen kaunista, koukeroista kirjoitusta. Hetkeen Emily ei lukenut, vaan tyytyi ihailemaan kauniita koristeita ja kirjaimia.

"Tässä mainitaan se loitsu, jonka uhriksi jouduit tänään. Ja täällä on myös se suojausloitsu, jota me käytimme täällä ja Middleway Manorissa", Lily kertoi.

"Ei tämäkään jää paljon siitä jälkeen, kuuntele: Minä, Joseph Agrippina, olen koko elämäni etsinyt tietä ikuiseen elämään, ja lopultakin minulla on käsissäni mahtava loitsu, jonka veroista ei maalta tai mereltä löydy..." Emily luki.

Muiden mentyä jo nukkumaan Lily luki kynttilän valossa kirjoja järkyttyneenä lukemastaan. 

Musiikkia ei ole vielä, koska en saa sitä toimimaan :( jos joku voisi neuvoa, olisin kiitollinen

Lupaamani extra on viimein valmis. Juoni saattaa olla sekava, yrittäkää ottaa siitä selvää... Mainitsen nyt tässä, kun en aikaisemmin muistanut, että tarina sijoittuu simimaailmaan, eikä perustu todellisiin tapahtumiin jne. Olisi myös kiva kuulla, kuunteletteko ollenkaan musiikkeja, sillä en minä nyt niitä tuosta vain tempaise, vaan harkitsen huolella, mitä mihinkin osaan laitan...

                                            

Carrelien talo sijaitsi Lynnwood-nimisessä kylässä. Se oli talonpoikais-kauppiasperheelle harvinaisen hieno, ja sisälsi useimmat aikansa mukavuuksista.

Talo sijaitsi metsän reunalla, mikä oli erittäin hyvä sijainti, koska Hoakwoodien kartano seisoi sen metsän toisella puolella, ja he tulivat usein metsän poikki tervehtimän Carreleita. Pihapiiri oli ympäröity aidalla, jotta metsäneläimet eivät kulkisi pihapiirissä. Aita ympäröi itse taloa, sekä tallia ja kasvimaata.

Benjamin Carrelin, talon isännän ammattia ei varmasti tiedetty, arveltiin, että hän oli jonkinlainen nahkuri, joskin hän myi myös kauniita puuesineitä, joista saaduilla rahoilla hän perheineen tuli hyvin toimeen.

Benjamini vaimo, Ann oli toimelias ja positiivinen nainen. Hän jaksoi loppumattomalla kärsivällisyydellä hoivata lapsia, ja kasvattaa erilaisia kasviksia. Seudulla tiedettiin, että jos halusi valmistaa kunnollisen kasviskeiton, ainekset kannatti ostaa rouva Carrelilta.

Lisa Carrel, oli kolmanneksi vanhin lapsista. Hänen isoveljensä oli kisällinä puusepän luona Lontoossa, ja vuoden vanhempi sisko oli kuollut isorokkoon pari vuotta sitten. Lisa oli hyvinkasvatettu, ja teki mukisematta kaikki äitinsä määräämät työt. Mieluiten hän kuitenkin kertoi tarinoita ja opetti sisartaan puhumaan.

Kitty oli vain kaksi kesää vanha, ja perheen iloisin. Hän piti tavattomasti Lisa-siskostaan, ja vaikka ei osannutkaan vielä puhua kunnolla, kuunteli mielellään, kun sisko lauloi ja kertoi tarinoita.

"There were three ravens sat on a tree
Down-a-down, hey! down-a-down,
And they were black as they might be, with a down
The one of them said to his mate:
What shall we for our breakfast take?
With a down, derry derry derry down, down

Down in yonder green field,
Down-a-down, hey! down-a-down,
There lies a knight slain under his shield, with a down
Down there comes a fallow doe,
As great with young as she might go
With a down, derry derry derry, down, down"
Lisa lauloi. Kolmesta korpista kertova laulu oli hänen suosikkejaan synkkyydestään huolimatta. Valitettavasti hän ei muistanut kuin kaksi ensimmäistä säkeistöä. Kitty kuunteli hiljaa, ja kietoi kätensä Lisan kaulan ympärille.

"Lisa, äitisi odottaa sinua kasvimaalla. Hän kuulemma tarvitsee apua, tuo Kitty ulos tullessasi", Benjamin huusi alakerrasta.

Varovasti Lisa laskeutui tikkaita Kitty tiukasti sylissään. Tyttö hyräili hieman nuotin vierestä. "Turvallisesti alhaalla", Lisa hengähti helpottuneena.

Benjamin oli asettunut loikoilemaan penkille. "Eiköhän sinullakin olisi töitä tekemättä, laiskuri", Lisa naurahti isälleen.

Hänen isänsä irvisti, ja nousi istumaan. "Minä heräsin jo varhain, ja kävin metsässä katselemassa, olisiko siellä sopivia puita Thompsoneiden pöydän jalkoja varten, joten olen ansainnut lepohetken, ainakin omasta mielestäni", hän totesi.

Lisa jätti Benjaminin sisään torkkumaan, ja suuntasi askeleensa vihreälle nurmelle. "Minä jätän sinut nyt tähän, pitää mennä" hän sanoi Kittylle.

"Leikithän sitten kiltisti, etkä keksi hankaluuksia" Lisa sanoi vielä lopuksi. Kitty väläytti hänelle hieman pahanilkisen hymyn, joka sai Lisan nauramaan, ja taputtamaan Kittyn päätä vielä hyvästiksi.

Kasvimaata ympäröi samanlainen aita kuin pihapiiriä. Portti oli huollettu äskettäin, ja se aukesi ääntä päästämättä, kun Lisa meni kasvimaalle. "Huomenta, äiti, mitä minun pitää tehdä?", hän kysyi.

Ann kumartui kaivamaan kuopan ja vastasi: "Tuossa on kastelukannu, kastele jo istutettuja taimia".

He työskentelivät hiljaisuudessa, vain lintujen laulu raikui lämpimässä huhtikuun päivässä. Viimein Lisa päätti mennä asiaan. "Äiti, onko sinulla jotain kerrottavaa, olet kumman hiljainen".

"Asia on niin, että... Tapasin Lady Adrianne Churchwellin tänään torilla, ja me puhelimme yhtä ja toista. Kun puhe siirtyi lapsiin, hän kertoi, että tarvitsisi palvelustytön ainakin täksi talveksi, ja tarjosi paikkaa sinulle", Ann kertoi.

Lisa ajatteli tätä mahdollisuutta. "Vai niin... Ei se mikään mahdoton ajatus minusta ole. Missä Churchwellit asuvat?"

Ann kääntyi katsomaan tytärtään silmiin. "Oaklandin kylässä. Se on Lynnwoodista itään hieman alle päivämatkan päässä, jos kuljetaan hevosella. Et näkisi meitä kovin usein, jos päättäisit mennä sinne".

"Päivämatkan päässä... Anna minun harkita tätä tarjousta" Lisa sanoi. Vaikka hän rakasti perhettään suuresti, häntä kiehtoi mahdollisuus päästä näkemään maailmaa Lynnwoodin ulkopuolella.

"Lady Adrianne lähtee takaisin viikon kuluttua, mieti siihen asti, ja kerro sitten hänelle, aiotko ottaa paikan vastaan. Tässä taitaa olla tarpeeksi, tule, mennään käymään torilla", Ann sanoi.

                                  :::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Ilta oli tullut. Ann valmisti ruokaa, ja Lisa istui odottamassa isänsä kanssa. "Lisa, missä Kitty on, en ole nähnyt häntä?" Benjamin kysyi.

"Kummallista, luulin että hän on sinun kanssasi, itse näin hänet viimeksi aamulla", Lisa vastasi huolestuneena.

"Ei hän ole voinut kauas ehtiä, Lisa, menepä etsimään hänet sillä aikaa, kun minä valmistan päivällistä", Ann sanoi tyynenä.

Lisa ei vaivautunut ottamaan mukaan minkäänlaista valonlähdettä vaikka ulkona oli pimeää, koska uskoi löytävänsä Kittyn tuossa tuokiossa.

"Kittyy, missä olet? Tule Lisan luo, ruoka-aika on kohta! Kitty! Kitty?" hän huusi, ja jäi odottamaan Kittyn vastausta. Mitään ei kuulunut.

Lisa tarkisti, ettei Kitty ollut mennyt kasvimaalle. Hän ei ollut siellä. "Kittyy, missä olet? Tule esiin, niin kerron sinulle tarinan peikoista ja heidän kuolemattomasta kuninkaastaan", Lisa houkutteli.

Tallissakaan hän ei ollut, vaikka Lisa tarkisti asian kahdesti.

Hän juoksi juoksemistaan, huudellen Kittyn nimeä, tarkistaen jokaisen kolon, johon Kitty olisi voinut ryömiä.

Lisa pysähtyi hengähtämään. Hän oli huolestunut, pelottavat ajatukset risteilivät hänen mielessään. Missä Kitty voisi olla? Hän oli kolunnut koko pihapiirin, eikä tyttö ollut sisälläkään.

Ellei... Benjaminhan oli käynyt metsässä, ehkä hän oli unohtanut salvata portin. Lisan sydän tuntui kääntyvän rinnassa. Kittyhän voisi joutua vaikka suden suuhun.

Asia oli juuri niinkuin hän oli pelännyt. Porttia ei oltu salvattu, ja se aukenisi vain työntämällä.

Lisa keräsi kaiken rohkeutensa ja astui metsään. Pelokkaana hän kuunteli metsän ääniä etsien merkkejä Kittystä.

"Kitty? Oletko täällä? Kitty?" hän huusi ja jäi peloissaan odottamaan. Mitään ei tapahtunut. Varovasti hän jatkoi kulkuaan huudelleen välillä Kittyn nimeä, ja kuunnellen. Metsässä näki vain vaivoin eteensä, ja Lisa pelkäsi olevansa jo itsekin eksyksissä.

Yhtäkkiä pimeydestä alkoi kuulua ääntä. Lisa hiipi varovasti lähemmäs. Joku lauloi. Lisa kiirehti askeleitaan, ja kurkisti kuusen oksien seasta.

Tuntematon nainen keinutti Kittyä sylissään ja lauloi samaa laulua, kuin Lisa aamulla.
She lifted up his bloody head,
Down-a-down, hey! down-a-down,
And kissed his wounds that were so red, with a down
She got him up across her back
And carried him to the earthen lack
With a down derry derry derry down, down

She buried him before his prime
Down-a-down, hey! down-a-down,
She was dead herself, ere evening time, with a down
God send every gentlemen
Fine hawks, fine hounds and such a loved one
With a down derry derry derry down, hmmm
Nainen puristi laulaessaan Kittyn itseään vasten. Jonkilainen sykähtelevä valo virtasi Kittystä naiseen. Kitty rimpuili ja huusi, nainen ei välittänyt vaan painoi Kittyä tiukemmin itseän vasten. Lopulta Kitty ei jaksanut enää ponnistella, ja hänen hengityksensä kävi työlääksi.

"Päästäkää irti Kittystä!" Lisa kiljaisi ja syöksyi tuon eriskummallisen näytelmän keskelle aikomuksenaan repiä Kitty tuon naisen sylistä.

Nainen hypähti pois Lisan ulottuvilta, ja höllensi hieman otettaan Kittystä. Kummallinen valo sammui.

Lisan seisoessa typertyneenä paikallaan nainen laski Kittyn maahan. Kitty näytti kumman veltolta ja hänen hengityksensä rahisi.

He katselivat, kuinka Kittyn silmät sulkeutuivat, ja hänen rintansa kohoili hitaasti ja tuskallisesti. Sitten Kitty avasi silmänsä, ja henkäisi vielä kerran syvään. Elämä pakeni hänestä jättäen Kittyn katsomaan tyhjään.

Lisa sai ruumiinsa jälleen hallintaansa. "Mitä sinä oikein teit Kittylle? Murhaaja!" Hän löi naista. Kylmyys täytti hänen ruumiinsa. Nainen ei edes hätkähtänyt.

"Voi, oliko hän sinulle läheinen? Pahoittelen, että minun  piti tappaa hänet, mutta tarvitsin jonkun elinvoimaa ja hän sattui ryömimään suoraan syliini", nainen selitti.

Lisa kuunteli järkyttyneenä. "Kuka, tai oikeastaan mikä sinä olet?", hän kysyi kuiskaten.

Nainen nauroi hyytävää nauruaan. "Nimeni on Mary Hoakwood, vaikka ethän sinä sillä tiedolla mitään tee. Kutsu minua Middleway Manorin kummitukseksi, jos se sopii sinusta paremmin, sillä en ole ollut elossa vuosikymmeniin".

"Mutta nyt minun pitää lähteä. Säästän sinut, toistaiseksi, mutta muista: älä tule metsään, ja katso, että sinulle rakkaat ihmiset pysyvät myös kaukana siitä", Mary sanoi, ja lähti.

Lisa katsoi kuinka Mary katosi puden taakse. Sitten hän kääntyi kohtaamaan elämänsä siihen asti surullisimman näyn.

Varovasti hän nosti Kittyn jo kylmenneen ruumiin maasta. Tuntui oudolta, väärältä kantaa kuollutta olentoa, jonka sydän ei enää sykkinyt hänen sydämensä vieressä.

Lisa löysi tiensä ulos metsästä. Sekavin tuntein, tietämättä mitä sanoa vanhemmilleen hän sulki portin jälkeensä.

"Isä! Äiti! Löysin Kittyn metsästä! Tulkaa pian, hän on kuollut!" Lisa huusi paiskaten oven auki.

Aamu sarasti jo, kun Lisa viimein puki yöpuvun ja veti peiton korviin. Hänen silmänsä olivat kipeät itkemisestä. Vanhemmat olivat uskoneet Lisaa, kun tämä oli kertonut löytäneensä Kittyn kuolleena. Kuinka muka sydämen pysähtymistä voisi väittää murhaksi? Lisan silmät eivät pysyneet auki, ja hän antoi viimein periksi, ja liukui unettomaan uneen.

                            :::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

"Olemme perillä. Tervetuloa Oak Houseen!" Lady Adrianne sanoi ylpeänä. Kittyn hautajaiset oli pidetty kiireesti, sillä Lisa oli ilmoittanut aikovansa mennä Churchilleille palvelijaksi.

Siinä hän nyt seisoi, Oak Housen edessä, tuntemetta kunnolla ketään sen asukasta. Oak House oli melko suuri talo, mutta Lisalle, joka oli kasvanut järjettömän suuren Middleway Manorin varjossa se oli pettymys.

Lady Adrianne oli jo liikkeellä. Lisa seurasi kiireesti perässä. Koko uuvuttavan matkan ajan (joka oli aloitettu illalla, ja kestänyt seuraavaan aamuun) Lady Adrianne oli puhunut vain ja ainoastaan kodistaan, ja sitä ympäröivistä nummista. Lisa oli kuunnellut väsyneenä, ja ollut erittäin onnellinen Adriannen nukahdettua joskus puolenyön paikkeilla.

Ulko-ovi paiskattiin auki, ja ulos juoksi kaunis, viimeisen muodin mukaisesti pukeutunut tyttö. "Äiti, olet palannut!", tyttö kiljahti.

Äidin ja tyttären vaihtaessa asiaankuuluvat tervehdykset Lisa sai tilaisuuden verrata heitä toisiinsa. Tyttö oli kuin äitinsä peilikuva, joskin häneltä puuttui arvokkuus, jota hänen asemansa edellytti.

Sitten tyttö kääntyi hänen puoleensa. "Marie, tässä on uusi palvelustyttömme Lisa Carrel", Adrianne esitteli. Lisa niiasi pitäen katseensa lattiassa, niinkuin äiti Ann oli hänelle opettanut.

Marien kasvot sulivat hymyyn, ja hän kätteli Lisaa innoissaan saaden tämän käsivarren melkein irtoamaan. "Tervehdys, voit kutsua minua Marieksi. Voi, et voi uskoa, miten hauskaa on, kun on joku samanikäinen talossa. Aikuiset eivät ymmärrä mitään. Tule, vien sinut pikakierrokselle".

Hän lähti juoksujalkaa sisälle. Lisa seurasi perässä niin nopeasti, kuin uskalsi näyttämättä liian röyhkeältä. "Tämä on meidän oleskelu- ja teehuoneemme, tuosta oviaukosta pääsee huoneeseen, jota kutsumme kirjastoksi, vaikka sen täyttää lähes kokonaan pokeripöytä", Marie opasti innoissaan.

Lisa ehti nähdä huoneista vain vilauksen, ennen kuin Marie oli pyyhältänyt seuraavaan. "Tämä on ruokasali, ja tuolla on keittiö, jossa ei tosin ole paljon näkemistä. Täyskäännös".

He olivat taas oleskelu-, teehuone-eteisessä. Marie juoksi huudellen huoneiden nimiä vaivautumatta pistäytymään niissä. "Vasemmalla kylpyhuone, oikealla vierashuone, tästä mennään yläkertaan".

Portaiden yläpäästä avautui melko... keltainen näkymä. "Ensimmäinen ovi vie kylpyhuoneeseen, toinen minun huoneeseeni, ja tuo tuolla peräseinällä vanhempieni makuuhuoneeseen", Marie sanoi. Lisa ihmetteli, miten hänellä riitti henki juoksemiseen ja puhumiseen.

Yhtäkkiä Marie pysähtyi. Syvennyksessä oli vielä yksi ovi. "Tässä on sinun huoneesi. Se on piskuinen, eikä siinä ole ikkunoita, valitan. Kai se kelpaa sinulle?" Marie kysyi epävarmana. Lisa nyökkäsi. Hän olisi asunut vaikka taivasalla, jos se olisi pitänyt hänet poissa Lynnwoodista.

                              ::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Elämä Oak Housessa oli jännityksetöntä, ja puuduttavan samanlaista päivästä toiseen. Churchillit kyllä keksivät itselleen erilaisia huvituksia, mutta Lisan elämä oli yksitoikkoista.

Hitaasti, todella hitaasti kesä vaihtui syksyyn ja lopulta lumettomaan talveen. Lisa oli saanut pari kirjettä kotoa, ja oli vastannutkin niihin, mutta muuten koti alkoi olla hänelle kuin unikuva; katoava, ja merkityksetön.

Kevään koittaessa hän ei edes ajatellut kotiaan. Hänen lähdöstään ei oltu puhuttu mitään, ja Lisalla ei ollut mitään aikomusta lähteä rauhan keitaasta, jossa hän oli pikkuhiljaa saanut unohtaa surunsa.

Eräänä tuikitavallisena kevätaamuna surun synkkä pilvi saavutti vihdoin Oak Housen. Lisa oli hakemassa postia. Portailla oli paksu paperipinkka. "Kummallista", Lisa totesi, kun näki, että ne oli osoitettu hänelle.

Sitten hän huomasi myös suuren vaaleanpunaisen paketin. Sekin oli osoitettu hänelle. Lisa kantoi ne huoneeseensa päättäen lukea paperit illalla.

Päivän askareita tehdessään hän unohti ne kokonaan. Vasta aikoessaan mennä nukkumaan hän muisti postin jälleen.

Uteliaana hän nosti paperit kasvojensa korkeudelle. Ne oli kääritty sanomalehden palaseen, joka suojasi niitä ulkopuolisten katseilta. Lisa heitti sanomalehden sivuun, ja otti käteensä itse paperinipun. Päällimmäisessä ilmoitettiin, että hänen vanhempansa olivat kuolleet kuumeeseen, ja omaisuus siirtynyt hänen veljelleen. Toisena oli veljen kirje, jossa tämä kertoi surullisena kuoleman yksityiskohdista, ja sanoi, että Lisa olisi aina tervetullut kotiin. Lisäksi pinkassa oli jäjennys testamentista.

Lisa laski paperit käsistään, ja avasi paketin. Siinä oli hnen äitinsä punainen mekko, jonka äiti oli testamentannut Lisalle. Miksikö? Sitä kukaan ei tiennyt.

Sinä yönä Lisa ei nukkunut, loikoili vain tyhjään tuijottaen sängyllään. Hän ei ollut itkenyt, kaikki kyyneleet olivat kuolleet. Olo tuntui tyhjältä. Lisa ei vastannut veljen kirjeeseen, eikä kertonut vanhempiensa kuolemasta Churchilleille. Hän ei enää ajatellut kotiaan taikka perhettään, vaan oli päättänyt unohtaa sen, ja jatkaa eteenpäin palaamatta enää koskaan Lynnwoodiin.

                                  ::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Joku koputti ikkunanpuitteeseen. "Lisa, oletko jo saanut vastauksen?", hiljainen ääni kysyi ulkona.

Lisa sulki vesihanan. Vuodet olivat vierineet. Marie oli naitettu kaukana asuvaan aatelisperheeseen joitakin vuosia sitten, ja Lisa, joka asui edelleen Oak Housessa oli kihlautunut paikallisen seppäkisälli Jackin kanssa.

Aurinko häikäisi hänet, kun hän avasi ruokasalin oven ja astui pienelle kuistille. Lisa kohotti kätensä silmien suojaksi. "No, mikä oli vastaus?", Jack kysyi hermostuneena.

Lisa hymyili. Hymy tarttui Jackiin, joka rutisti Lisan syliinsä ja pyöritti ympäri. "Loistavaa! Saan sepän oikeudet aivan pian, ja minulle on tarjottu paikkaa eräästä kylästä tästä läheltä. Voimme asettua sinne heti häiden jälkeen!"

                               :::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Noin kuukauden kuluttua Jack ja Lisa, josta oli tullut Lisa Bocket, ajoivat Oak Housen pihaan, jossa Lisa hyvästeli Churchillit. Sitten hän kapusi takaisin kärryihin, ja he aloittivat töyssyisen matkansa.

Kärryt tärähtivät voimakkaasti herättäen Lisan, joka oli nukahtanut hiljattain. "Missä olemme, onko perille pitkäkin matka?" Lisa kysyi unisena.

Jack hymyili, ja sanoi: "Oikeastaan olemme jo kylän lähettyvillä. Tässä vasemmella puolella on paikallisen aatelisperheen kartano, voit hakea sieltä paikkaa, jos haluat".

Lisa katseli ympärilleen. Paikka näytti liian tutulta. "Mehän olemme Lynnwoodissa!" hän huudahti katsellen kauhuissaan Middleway Manorin tuummanpuhuvaa hahmoa. "Niin olemme, ja tuo kartano on Middleway Manor, ja siinä asuvat Ho..."

"Jack, minä tiedän, keitä Hoakwoodit ovat. En voi uskoa, että kaikista Englannin kylistä asetumme juuri tänne!" Lisa sanoi terävästi. Hän oli paennut muistojaan, unohtanut ne, ollut kuin ei olisi koskaan asunut siellä, ja nyt hänen pitäisi palata painajaiseen, ja elää siellä loppuelämänsä.

Jack katsoi häntä ihmeissään. "Mitä tuo nyt oli? Luulin, että olisit onnellinen täällä, paikkahan on niin lähellä Lontoota. Mikä Lynnwoodissa on niin kauheaa?"

"Unohda, Jack. Oaklandissa puhuttiin pahaa tästä paikasta ja erityisesti Hoakwoodeista, mutta nehän ovat vain juoruämmien juttuja. Anna minulle aikaa voittaa ennakkoluuloni", Lisa valehteli. Hän päätti olla kertomatta Jackille menneisyydestä. Kohtalo oli vienyt hänet pois täältä, jotta hän olisi löytänyt Jackin. Nyt se toi hänet jälleen takaisin. Lisa aikoi heittäytyä kohtalon huomaan. Hän oli väsynut pakenemaan menneisyyden haamuja.

                                    :::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Kello löi kaksitoista. Lisa hätkähti. Hän ei ollut taaskaan saanut unta, vaan oli antautunut taas muistelemaan elämäänsä. "Ei nukkumisesta tule mitään, parempi nousta ylös", hän mutisi.

Pari vuotta sitten hän oli palannut Lynnwoodiin ja ottanut paikan Hoakwoodeilla. Hän ei ollut nähnyt Marya, mutta oli varoittanut kaikkia menemästä metsään, eritoten Emilyä. Emily... Lisa hymyili. Kompastuin jalkoihini, joudun lähtemään Lontooseen ystäväni seuraksi, ihmeellinen käytös, suorastaan pelokkuus. Lisa oli huomannut sen kaiken, ja uskoi, että Emily tiesi jotain. Niinpä hän oli ripustanut makuuhuoneisiin pahalta suojaavia yrttejä, ja yrittänyt kaikin tavoin suojella häntä.

Emily oli kerran sännännyt hysteerisenä ullakolta, ja sepittänyt hyvin  hataran valheen, jonka Lisa oli ollut hyväksyvinään. Emily piti häntä luultavasti typeränä. Hän ei ollut koskaan itse käynyt ullakolla, mutta nyt uteliaisuus ajoi häntä vääjäämättä sinne. Ehkä hän saisi myös tietää, kuka Mary oikein oli, ja mitä Emily tiesi. Ehkä...