Tässä tämä osa, taas tuli kuvaennätys rikottua, mutta älkää tottuko tähän, lyhyempiä osia voi olla tiedossa. Kommentit auttaisivat tekemän uutta osaa...

Häkeltyneenä Emily sulki päiväkirjan. Erilaiset ajatukset pyörivät hänen päässään, ja saivat hänet tuntemaan olonsa heikoksi.

"John Henry Cowe, tuleva kälyni" Emilyä pyörrytti. Hänen miehensä isotäti oli ollut vähällä mennä naimisiin hänen isoisänsä kanssa. Jos niin olisi käynyt, hän ja Matthew olisivat serkkuja, tai pikkuserkkuja.

Mutta niin ei ollut käynyt. Vaikka Emily tunsi suurta helpotusta häiden estymisestä, hän ei voinut olla tuntematta sääliä Lilyä kohtaan, joka oli kuollut niin nuorena, ja vielä hääpäivänsä aattona. Hän tunsi myös sääliä Lilyn perhettä kohtaan, joka oli joutunut menettämään ainakin yhden tyttären.

Seuraavaksi Emily rupesi miettimään Maryn sanojen merkitystä. "Hän olikin ainoa ihminen, jonka vuoksi elää, ja nyt, kun hän on poissa, millään ei ole enää väliä. Minä lähden pian hänen ja isäni luokse". Oliko Mary toteuttanut uhkauksensa, ja jättänyt tämän maailman taakseen pysyvästi, vai oliko se ollut vain sanahelinää. Hän ei ehkä koskaan saisi tietää.

Siitä nimittäin oli noin vuosisata, ja kuka muistaisi kaiken, mitä silloin oli tapahtunut. Vastauksen saaminen tuntui mahdottomalta. Mutta kai joku sentään muisti jotain niistä tapahtumista, tämä oli pieni kaupunki, ja täällä tapahtui kovin harvoin mitään erikoista. Jos ihmiset muistivat kaksi vuosikymmentä sitten pidetyt kesäkarnevaalit, niin kai joku muistaisi traagisen tapahtumasarjan, josta oli varmaan puhuttu paljon.

"Hänen ruumistaan ei ole löydetty mistään". Oliko tuo väite totta? Lisäksi Mary väitti, että murtovaras oli tappanut hänen siskonsa, ja sitten piilottanut tämän ruumiin paikkaan, josta sitä ei oltu löydetty. Emilystä jokin noissa sanoissa tuntui luonnottomalta. Miksi murtovaras piilottaisi ruumiin, sehän vain hidastaisi hänen pakoaan, ja saattaisi hänet paljastumisen vaaraan. Ei, jokin oli selvästi pielessä. Silloin Emilyn mieleen nousi uusi, pelottava aavistus.

Jos ruumista ei oltu löydetty, mikään ei todistanut, että Lily olisi ollut kuollut. Veri voisi olla peräisin eläimestä. Lily olisi voinut karata jonkun toisen matkassa, ja jättää jälkeensä hänen "kuolemaansa" surevat omaiset. Sillä ainoa todiste Lilyn kiintymyksestä Johniin oli Maryn päiväkirja, ja koska Marykin oli mitä luultavimmin kadonnut, ei se ollut kovinkaan luotettava tietolähde. Mutta ensin piti selvittää, oliko Lilyn ruumista löydetty, vai oliko se todellakin kadoksissa.

Oli vain yksi tapa selvittää asia, eikä Emily erityisemmin pitänyt siitä, mutta hänen oli saatava tietää totuus. "Lisa, menen käymään haudoilla, tulen takaisin lounaaseen mennessä".

Emily vihasi hautausmaata. Se muistutti häntä kuolemasta, ja kaikesta, mikä johti kuolemaan. Viimeksi hän oli käynyt siellä, kun hänen kuolleena syntynyt pikkuveljensä oli laskettu maan poveen. Siitä oli kolmetoista vuotta. Muistot ottivat Emilyn valtaansa. Musta hautajaisväki, surevat vanhemmat, hän itse seisomassa pienen hautakuopan vieressä.

Silloin hän oli ottanut kaiken paljon raskaammin kuin nyt. Hän sulki silmänsä. Kuoleman tuoksu leijui yhä hautausmaan yllä. Kuolleiden tuoksu.

Hautausmaa sijaitsi kirkon vieressä. Sinne oli haudattu vuosisatojen aikana satoja, ellei tuhansia ihmisiä, ja tilanpuutteen vuoksi se oli kaikkea muuta kuin kaunis paikka. Haudat oli ahdettu tiukkaan, ja kulkureiti hautojen välillä oli luultavimmin tehty, vahingossa tai tarkoituksella entisten hautojen päälle. Toisen hautausmaan rakentamisesta ei ollut puhettakaan, oikeastaan kukaan ei tuntunut muistavan koko paikkaa, ellei ollut aivan pakko.

Haudankaivajalle oli taas ollut käyttöä, Emily ajatteli nähdessään tuoreen kuopan lähellä kulkuväylän reunaa. Taas oli joku vanha ruumis kaivettu ylös maakerrosten alta, jotta sinne saataisiin uusi ruumis, joka voitaisiin taas myöhemmin kaivaa ylös jotain toista kuollutta varten. Niin asiat kulkivat täällä.

Hautakiveen oli kirjoitettu: Lepää rauhassa, Vincent Hamoc. Nimi ei kertonut Emilylle muuta sen kirjoittajasta, kuin että tämä ei ollut kovin rikas, ehkä kauppiaan apulainen.

Hautausmaalle pääsi myös tietä pitkin, mutta sitä tietä käyttivät vain haudankaivat. Emily jatkoi matkaansa, jos hän jäisi joka haudalle lukemaan muistokirjoituksia, hän ei ikinä ehtisi pois hautausmaalta ennen yötä.

Hoakwoodit omistivat oman, aidatun alueen hautausmaan laidasta. Siellä oli hautojen lisäksi pieni kammio, jonne tärkeimmät vainajat oli asetettu. Emily oli pienestä pitäen halunnut käydä siellä, mutta vain Hoakwoodien perheeseen kuuluvalla oli avain.

Nyt hänellä oli viimeinkin lupa vierailla siellä, ja käydä sisällä kammiossa. Hitaasti ja arvokkaasti hän nousi portaat, avasi oven, ja meni sisään.

Sisällä oli hyvin hämärää, mutta Emily saattoi selvästi erottaa tiukkaan asetellut arkut, ja niiden koristekuviot. Siellä ei ollut lainkaan lamppuja, eikä ikkunoita. Kammiossa haisi ummehtuneelta, ja hämähäkinseittejä oli nurkissa paljon. Kukaan ei selvästikään ollut käynyt siellä aikoihin.

Sir Harald Hoakwood, 1443-1487, Sir William Harry Hoakwood, 1600-1665, Lady Florence Mary Hoakwood 1687-1775... Emily kävi arkut yksitellen läpi. Tuntemattomia nimiä hänelle. Hän oli jo aikeissa lähteä, kun huomasi oven luona pimennossa olleen arkun. "Voisiko se olla?" hän ajatteli. Sir Matthew Ronald Hoakwood, 1723-1800. "Matthewin isoisä", Emily päätteli. Tämä tieto ei auttanut häntä eteenpäin, joten hän päätti poistua kammiosta.

Ulkona häntä odotti hautojen ja muistomerkkien joukko. Emily löysi kuitenkin pian muistomerkin, jossa mainittiin Lilyn ja Maryn nimet. Heidän ruumiinsa olivat siis todella kadoksissa. Hautausmaalla ei ollut enä mitään tarjottavaa Emilylle, joten hän päätti lähteä ottamaan selvää muiden asioiden paikkaansapitävyydestä.

                                              Jonkin ajan kuluttua

"Ihanaa nähdä sinua, Emily!". "Olikin jo aika kutsua teidät tutustumaan uuteen kotiini". Oikeastaan Emily oli kutsunut vanhempansa kylään, jotta voisi lypsää heiltä tietoja isoisästään. "Tulkaa, mennään sisälle, niin voimme jutella paremmin".

"No, miten olet kotiutunut?", Beatrix kysyi. "Paikka ei voisi olla mukavampi, ja Lisa on kauhean ystävällinen, hän tekee aivan ihanaa ruokaa", Emily vastasi. "Jaa,kuulin, että miehesi joutui lähtemään "liikeasioiden" takia Lontooseen, Emily, sano suoraan onko hän käyttäytynyt omituisesti?", Beatrix kysyi.

"Ei, mistä oikein puhut, hän on ollut aivan normaali, hänellä on siellä liikeasioita, ei niistä voi ketään syyttää", Emily sanoi.

"Älä ole noin epäileväinen, Beatrix, muistatko, kun minun piti kerran mennä Lontooseen? Älä kiusaa tyttöä oudoilla epäilyksilläsi", William puuttui asiaan. Emily lausui mielessään kiitoksen. Hänen äitinsä suhtautui kaikkeen lähes vainoharhaisesti, ja yritti saada muut puolelleen. Se olikin joskus aiheuttanut sekaannuksia, muttei ollut saanut Beatrixia luottavaisemmaksi.

"Isä, et ole koskaan kertonut minulle koskaan isoisästä, millainen hän oli?, Emily kysyi viattomasti, kun hän arveli ajan olevan oikea.

Sir William näytti epäilevältä. "Isoisä? Miten sinä olet nyt noin kiinnostunut hänestä? Ennen et edes ajatellut häntä".

"Lisa on kertonut minulle, että hän oli aika värikäs persoona, joten haluaisin kuulla hänestä lisää sellaiselta ihmiseltä, joka todella tunsi hänet. Ja kai sitä saa omasta isoisästään puhua?", Emily vastasi.

Hänen isänsä purskahti nauruun. "Haha, olet oikeassa! No, mikäpä siinä, kerron hänestä niin paljon kuin tiedän. Isoisäsi, Sir John Henry Cowe, oli kieltämättä silmiinpistävä persoona. Hän oli ollut perämiehenä eräällä aluksella, olikohan se Marian vai Morgana, en muista. Hänen käytökseensä oli tarttunut jotain merimiesten parissa vietetyn ajan takia. Johnin käytös saattoi olla joidenkin mielestä töykeää, ja ylimielistä, mutta se oli vain ulkokuori. Tosiasiassa hän oli erittäin kohtelias eikä olisi tehnyt pahaa kenellekään". William selosti. "Jos haluat tietää hänestä, ja muista hänen aikanaan eläneistä ihmisistä, kääny Clarissa Meaningin puoleen. Hänen äitinsä oli palvelijana täällä".

"Kiitos, isä siinä oli tarpeeksi. No, haluatteko nähdä taloa?".

                                                Tunnin kuluttua

Myöhemmin, kun hänen vanhempansa (viimeinkin) lähtivät, Emily lähti tapaamaan Clarissea. Rouva Meaning asui metsän keskellä pienessä mökissä. Hän oli asunut yksin siitä lähtien, kun oli tullut leskeksi.

Hiljaa Emily raotti porttia. Talon vieressä olevalla kasvimaalla teki työtä vanha nainen. Emily harkitsi, menisikö sisään portista, mutta päätti ilmoittaa tulostaan ensin.

"Rouva Meaning!", Emily huusi portilta. Vanha nainen laski pussinsa, ja kääntyi. Hänen kasvoilleen nousi hymy, ja hän viittoili Emilyä tulemaan sisään portista.

"Te olette Emily Hoakwood, otaksun. Voi, siitä on niin kauan, kun sain vieraita kartanosta!, Mitä sinne kuuluu? Onko Lisa edelleen teillä palvelijana?", Clarissa kyseli.

"Niin, minä olen Emily Hoakwood, kiitos kysymästä. Kartanoon kuuluu hyvää, ja Lisa on erittäin pystyvä palvelija", Emily vastasi. "Hyvä, tulisitteko sisään, voisimme jatkaa keskustelua siellä?", Clarissa pyysi.

Hieman myöhemmin, kun Clarissa oli saanut laitettua teen kiehumaan, Emily jatkoi keskustelua. "No, miten olet pärjännyt ilman miestäsi, hänhän kuoli kolme vuotta sitten, eikö?".

"Hyvinhän tässä, lapset tosin käyvät harvoin, mutta ei se ole oikeastaan ihme, heillähän on omat perheet, ja lisäksi yksi heistä palvelee Hindleyillä, taitaa kulkea suvussa".

"Niin olen, kuullut, eikös sinun äitisi työskennellytkin kartanossa?"

"Kyllä, ne olivat aikoja ne! Kartano oli silloin kaikessa loistossaan, ja jäi toiseksi vain Lordi Ackonburyn linnalle. Kaikki oli hienoa silloin", hän muisteli.

"Olen kuullut, että silloin talossa asuivat kaksostytöt, oletko kuullut heistä?", Emily kysyi uteliaana.

"Aa, Lily ja Mary, tosiaan, he olivat koko kylän kauneimmat tytöt, mutta voi, miten heille kävikään! He olivat erittäin ihania tyttöjä, hyvätapaisia, varsinkin Lily. Mary oli hieman villimpi, aina menossa ratsastamaan, niin äitini kertoi", Clarissa tuntui tietävän aiheesta paljon.

"Kuulin, että he kokivat traagisen kuoleman, pitääkö se paikkaansa?".

Clarissa painoi pänsä. "Se oli todellakin hyvin traagista. "Hyvin surullinen tarina, todella, ja pitkä, sen kertominen vie aikaa", hän sanoi.

"Jatkakaa, tiedätte kai, ettei aatelisnaisilla ole mitään tekemistä kotonaan, minulla on aikaa".

"No siinä kävi niin, että Lily, joka oli menossa naimisiin Sir John Cowen kanssa, murhattiin päivää ennen häitä. Hänen ruumistaan ei koskaan löydetty, luultavasti murtovaras vei hänet mennessään, mutta kirjasto oli yltä päältä veressä, niin äiti kertoi. Pari päivää myöhemmin myös Mary katosi, eikä häntäkään koskaan löydetty. Siinä kaikki mitä tiedän. Ai, tee on valmista, tuletteko, rouva?"

Illemmalla Emily lähti Clarissan luota. Rouva oli pakottanut hänet ottamaan vastaan laatikollisen omenoita. Emily oli sanonut lähettävänsä Lisan hakemaan niitä huomenna. "Onneksi en kantanut niitä omenoita nyt kotiin, en jaksaisi liikkua", hän totesi.

Portilla hän kääntyi vielä vilkuttamaan Clarissalle, ennen kuin lähtisi kokonaan pois. Moni asia oli saanut tänään selityksen, mutta lisäksi oli herännyt joukko uusia kysymyksiä, johin ei ollut vastauksia.