Lupaamani extra on viimein valmis. Juoni saattaa olla sekava, yrittäkää ottaa siitä selvää... Mainitsen nyt tässä, kun en aikaisemmin muistanut, että tarina sijoittuu simimaailmaan, eikä perustu todellisiin tapahtumiin jne. Olisi myös kiva kuulla, kuunteletteko ollenkaan musiikkeja, sillä en minä nyt niitä tuosta vain tempaise, vaan harkitsen huolella, mitä mihinkin osaan laitan...

                                            

Carrelien talo sijaitsi Lynnwood-nimisessä kylässä. Se oli talonpoikais-kauppiasperheelle harvinaisen hieno, ja sisälsi useimmat aikansa mukavuuksista.

Talo sijaitsi metsän reunalla, mikä oli erittäin hyvä sijainti, koska Hoakwoodien kartano seisoi sen metsän toisella puolella, ja he tulivat usein metsän poikki tervehtimän Carreleita. Pihapiiri oli ympäröity aidalla, jotta metsäneläimet eivät kulkisi pihapiirissä. Aita ympäröi itse taloa, sekä tallia ja kasvimaata.

Benjamin Carrelin, talon isännän ammattia ei varmasti tiedetty, arveltiin, että hän oli jonkinlainen nahkuri, joskin hän myi myös kauniita puuesineitä, joista saaduilla rahoilla hän perheineen tuli hyvin toimeen.

Benjamini vaimo, Ann oli toimelias ja positiivinen nainen. Hän jaksoi loppumattomalla kärsivällisyydellä hoivata lapsia, ja kasvattaa erilaisia kasviksia. Seudulla tiedettiin, että jos halusi valmistaa kunnollisen kasviskeiton, ainekset kannatti ostaa rouva Carrelilta.

Lisa Carrel, oli kolmanneksi vanhin lapsista. Hänen isoveljensä oli kisällinä puusepän luona Lontoossa, ja vuoden vanhempi sisko oli kuollut isorokkoon pari vuotta sitten. Lisa oli hyvinkasvatettu, ja teki mukisematta kaikki äitinsä määräämät työt. Mieluiten hän kuitenkin kertoi tarinoita ja opetti sisartaan puhumaan.

Kitty oli vain kaksi kesää vanha, ja perheen iloisin. Hän piti tavattomasti Lisa-siskostaan, ja vaikka ei osannutkaan vielä puhua kunnolla, kuunteli mielellään, kun sisko lauloi ja kertoi tarinoita.

"There were three ravens sat on a tree
Down-a-down, hey! down-a-down,
And they were black as they might be, with a down
The one of them said to his mate:
What shall we for our breakfast take?
With a down, derry derry derry down, down

Down in yonder green field,
Down-a-down, hey! down-a-down,
There lies a knight slain under his shield, with a down
Down there comes a fallow doe,
As great with young as she might go
With a down, derry derry derry, down, down"
Lisa lauloi. Kolmesta korpista kertova laulu oli hänen suosikkejaan synkkyydestään huolimatta. Valitettavasti hän ei muistanut kuin kaksi ensimmäistä säkeistöä. Kitty kuunteli hiljaa, ja kietoi kätensä Lisan kaulan ympärille.

"Lisa, äitisi odottaa sinua kasvimaalla. Hän kuulemma tarvitsee apua, tuo Kitty ulos tullessasi", Benjamin huusi alakerrasta.

Varovasti Lisa laskeutui tikkaita Kitty tiukasti sylissään. Tyttö hyräili hieman nuotin vierestä. "Turvallisesti alhaalla", Lisa hengähti helpottuneena.

Benjamin oli asettunut loikoilemaan penkille. "Eiköhän sinullakin olisi töitä tekemättä, laiskuri", Lisa naurahti isälleen.

Hänen isänsä irvisti, ja nousi istumaan. "Minä heräsin jo varhain, ja kävin metsässä katselemassa, olisiko siellä sopivia puita Thompsoneiden pöydän jalkoja varten, joten olen ansainnut lepohetken, ainakin omasta mielestäni", hän totesi.

Lisa jätti Benjaminin sisään torkkumaan, ja suuntasi askeleensa vihreälle nurmelle. "Minä jätän sinut nyt tähän, pitää mennä" hän sanoi Kittylle.

"Leikithän sitten kiltisti, etkä keksi hankaluuksia" Lisa sanoi vielä lopuksi. Kitty väläytti hänelle hieman pahanilkisen hymyn, joka sai Lisan nauramaan, ja taputtamaan Kittyn päätä vielä hyvästiksi.

Kasvimaata ympäröi samanlainen aita kuin pihapiiriä. Portti oli huollettu äskettäin, ja se aukesi ääntä päästämättä, kun Lisa meni kasvimaalle. "Huomenta, äiti, mitä minun pitää tehdä?", hän kysyi.

Ann kumartui kaivamaan kuopan ja vastasi: "Tuossa on kastelukannu, kastele jo istutettuja taimia".

He työskentelivät hiljaisuudessa, vain lintujen laulu raikui lämpimässä huhtikuun päivässä. Viimein Lisa päätti mennä asiaan. "Äiti, onko sinulla jotain kerrottavaa, olet kumman hiljainen".

"Asia on niin, että... Tapasin Lady Adrianne Churchwellin tänään torilla, ja me puhelimme yhtä ja toista. Kun puhe siirtyi lapsiin, hän kertoi, että tarvitsisi palvelustytön ainakin täksi talveksi, ja tarjosi paikkaa sinulle", Ann kertoi.

Lisa ajatteli tätä mahdollisuutta. "Vai niin... Ei se mikään mahdoton ajatus minusta ole. Missä Churchwellit asuvat?"

Ann kääntyi katsomaan tytärtään silmiin. "Oaklandin kylässä. Se on Lynnwoodista itään hieman alle päivämatkan päässä, jos kuljetaan hevosella. Et näkisi meitä kovin usein, jos päättäisit mennä sinne".

"Päivämatkan päässä... Anna minun harkita tätä tarjousta" Lisa sanoi. Vaikka hän rakasti perhettään suuresti, häntä kiehtoi mahdollisuus päästä näkemään maailmaa Lynnwoodin ulkopuolella.

"Lady Adrianne lähtee takaisin viikon kuluttua, mieti siihen asti, ja kerro sitten hänelle, aiotko ottaa paikan vastaan. Tässä taitaa olla tarpeeksi, tule, mennään käymään torilla", Ann sanoi.

                                  :::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Ilta oli tullut. Ann valmisti ruokaa, ja Lisa istui odottamassa isänsä kanssa. "Lisa, missä Kitty on, en ole nähnyt häntä?" Benjamin kysyi.

"Kummallista, luulin että hän on sinun kanssasi, itse näin hänet viimeksi aamulla", Lisa vastasi huolestuneena.

"Ei hän ole voinut kauas ehtiä, Lisa, menepä etsimään hänet sillä aikaa, kun minä valmistan päivällistä", Ann sanoi tyynenä.

Lisa ei vaivautunut ottamaan mukaan minkäänlaista valonlähdettä vaikka ulkona oli pimeää, koska uskoi löytävänsä Kittyn tuossa tuokiossa.

"Kittyy, missä olet? Tule Lisan luo, ruoka-aika on kohta! Kitty! Kitty?" hän huusi, ja jäi odottamaan Kittyn vastausta. Mitään ei kuulunut.

Lisa tarkisti, ettei Kitty ollut mennyt kasvimaalle. Hän ei ollut siellä. "Kittyy, missä olet? Tule esiin, niin kerron sinulle tarinan peikoista ja heidän kuolemattomasta kuninkaastaan", Lisa houkutteli.

Tallissakaan hän ei ollut, vaikka Lisa tarkisti asian kahdesti.

Hän juoksi juoksemistaan, huudellen Kittyn nimeä, tarkistaen jokaisen kolon, johon Kitty olisi voinut ryömiä.

Lisa pysähtyi hengähtämään. Hän oli huolestunut, pelottavat ajatukset risteilivät hänen mielessään. Missä Kitty voisi olla? Hän oli kolunnut koko pihapiirin, eikä tyttö ollut sisälläkään.

Ellei... Benjaminhan oli käynyt metsässä, ehkä hän oli unohtanut salvata portin. Lisan sydän tuntui kääntyvän rinnassa. Kittyhän voisi joutua vaikka suden suuhun.

Asia oli juuri niinkuin hän oli pelännyt. Porttia ei oltu salvattu, ja se aukenisi vain työntämällä.

Lisa keräsi kaiken rohkeutensa ja astui metsään. Pelokkaana hän kuunteli metsän ääniä etsien merkkejä Kittystä.

"Kitty? Oletko täällä? Kitty?" hän huusi ja jäi peloissaan odottamaan. Mitään ei tapahtunut. Varovasti hän jatkoi kulkuaan huudelleen välillä Kittyn nimeä, ja kuunnellen. Metsässä näki vain vaivoin eteensä, ja Lisa pelkäsi olevansa jo itsekin eksyksissä.

Yhtäkkiä pimeydestä alkoi kuulua ääntä. Lisa hiipi varovasti lähemmäs. Joku lauloi. Lisa kiirehti askeleitaan, ja kurkisti kuusen oksien seasta.

Tuntematon nainen keinutti Kittyä sylissään ja lauloi samaa laulua, kuin Lisa aamulla.
She lifted up his bloody head,
Down-a-down, hey! down-a-down,
And kissed his wounds that were so red, with a down
She got him up across her back
And carried him to the earthen lack
With a down derry derry derry down, down

She buried him before his prime
Down-a-down, hey! down-a-down,
She was dead herself, ere evening time, with a down
God send every gentlemen
Fine hawks, fine hounds and such a loved one
With a down derry derry derry down, hmmm
Nainen puristi laulaessaan Kittyn itseään vasten. Jonkilainen sykähtelevä valo virtasi Kittystä naiseen. Kitty rimpuili ja huusi, nainen ei välittänyt vaan painoi Kittyä tiukemmin itseän vasten. Lopulta Kitty ei jaksanut enää ponnistella, ja hänen hengityksensä kävi työlääksi.

"Päästäkää irti Kittystä!" Lisa kiljaisi ja syöksyi tuon eriskummallisen näytelmän keskelle aikomuksenaan repiä Kitty tuon naisen sylistä.

Nainen hypähti pois Lisan ulottuvilta, ja höllensi hieman otettaan Kittystä. Kummallinen valo sammui.

Lisan seisoessa typertyneenä paikallaan nainen laski Kittyn maahan. Kitty näytti kumman veltolta ja hänen hengityksensä rahisi.

He katselivat, kuinka Kittyn silmät sulkeutuivat, ja hänen rintansa kohoili hitaasti ja tuskallisesti. Sitten Kitty avasi silmänsä, ja henkäisi vielä kerran syvään. Elämä pakeni hänestä jättäen Kittyn katsomaan tyhjään.

Lisa sai ruumiinsa jälleen hallintaansa. "Mitä sinä oikein teit Kittylle? Murhaaja!" Hän löi naista. Kylmyys täytti hänen ruumiinsa. Nainen ei edes hätkähtänyt.

"Voi, oliko hän sinulle läheinen? Pahoittelen, että minun  piti tappaa hänet, mutta tarvitsin jonkun elinvoimaa ja hän sattui ryömimään suoraan syliini", nainen selitti.

Lisa kuunteli järkyttyneenä. "Kuka, tai oikeastaan mikä sinä olet?", hän kysyi kuiskaten.

Nainen nauroi hyytävää nauruaan. "Nimeni on Mary Hoakwood, vaikka ethän sinä sillä tiedolla mitään tee. Kutsu minua Middleway Manorin kummitukseksi, jos se sopii sinusta paremmin, sillä en ole ollut elossa vuosikymmeniin".

"Mutta nyt minun pitää lähteä. Säästän sinut, toistaiseksi, mutta muista: älä tule metsään, ja katso, että sinulle rakkaat ihmiset pysyvät myös kaukana siitä", Mary sanoi, ja lähti.

Lisa katsoi kuinka Mary katosi puden taakse. Sitten hän kääntyi kohtaamaan elämänsä siihen asti surullisimman näyn.

Varovasti hän nosti Kittyn jo kylmenneen ruumiin maasta. Tuntui oudolta, väärältä kantaa kuollutta olentoa, jonka sydän ei enää sykkinyt hänen sydämensä vieressä.

Lisa löysi tiensä ulos metsästä. Sekavin tuntein, tietämättä mitä sanoa vanhemmilleen hän sulki portin jälkeensä.

"Isä! Äiti! Löysin Kittyn metsästä! Tulkaa pian, hän on kuollut!" Lisa huusi paiskaten oven auki.

Aamu sarasti jo, kun Lisa viimein puki yöpuvun ja veti peiton korviin. Hänen silmänsä olivat kipeät itkemisestä. Vanhemmat olivat uskoneet Lisaa, kun tämä oli kertonut löytäneensä Kittyn kuolleena. Kuinka muka sydämen pysähtymistä voisi väittää murhaksi? Lisan silmät eivät pysyneet auki, ja hän antoi viimein periksi, ja liukui unettomaan uneen.

                            :::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

"Olemme perillä. Tervetuloa Oak Houseen!" Lady Adrianne sanoi ylpeänä. Kittyn hautajaiset oli pidetty kiireesti, sillä Lisa oli ilmoittanut aikovansa mennä Churchilleille palvelijaksi.

Siinä hän nyt seisoi, Oak Housen edessä, tuntemetta kunnolla ketään sen asukasta. Oak House oli melko suuri talo, mutta Lisalle, joka oli kasvanut järjettömän suuren Middleway Manorin varjossa se oli pettymys.

Lady Adrianne oli jo liikkeellä. Lisa seurasi kiireesti perässä. Koko uuvuttavan matkan ajan (joka oli aloitettu illalla, ja kestänyt seuraavaan aamuun) Lady Adrianne oli puhunut vain ja ainoastaan kodistaan, ja sitä ympäröivistä nummista. Lisa oli kuunnellut väsyneenä, ja ollut erittäin onnellinen Adriannen nukahdettua joskus puolenyön paikkeilla.

Ulko-ovi paiskattiin auki, ja ulos juoksi kaunis, viimeisen muodin mukaisesti pukeutunut tyttö. "Äiti, olet palannut!", tyttö kiljahti.

Äidin ja tyttären vaihtaessa asiaankuuluvat tervehdykset Lisa sai tilaisuuden verrata heitä toisiinsa. Tyttö oli kuin äitinsä peilikuva, joskin häneltä puuttui arvokkuus, jota hänen asemansa edellytti.

Sitten tyttö kääntyi hänen puoleensa. "Marie, tässä on uusi palvelustyttömme Lisa Carrel", Adrianne esitteli. Lisa niiasi pitäen katseensa lattiassa, niinkuin äiti Ann oli hänelle opettanut.

Marien kasvot sulivat hymyyn, ja hän kätteli Lisaa innoissaan saaden tämän käsivarren melkein irtoamaan. "Tervehdys, voit kutsua minua Marieksi. Voi, et voi uskoa, miten hauskaa on, kun on joku samanikäinen talossa. Aikuiset eivät ymmärrä mitään. Tule, vien sinut pikakierrokselle".

Hän lähti juoksujalkaa sisälle. Lisa seurasi perässä niin nopeasti, kuin uskalsi näyttämättä liian röyhkeältä. "Tämä on meidän oleskelu- ja teehuoneemme, tuosta oviaukosta pääsee huoneeseen, jota kutsumme kirjastoksi, vaikka sen täyttää lähes kokonaan pokeripöytä", Marie opasti innoissaan.

Lisa ehti nähdä huoneista vain vilauksen, ennen kuin Marie oli pyyhältänyt seuraavaan. "Tämä on ruokasali, ja tuolla on keittiö, jossa ei tosin ole paljon näkemistä. Täyskäännös".

He olivat taas oleskelu-, teehuone-eteisessä. Marie juoksi huudellen huoneiden nimiä vaivautumatta pistäytymään niissä. "Vasemmalla kylpyhuone, oikealla vierashuone, tästä mennään yläkertaan".

Portaiden yläpäästä avautui melko... keltainen näkymä. "Ensimmäinen ovi vie kylpyhuoneeseen, toinen minun huoneeseeni, ja tuo tuolla peräseinällä vanhempieni makuuhuoneeseen", Marie sanoi. Lisa ihmetteli, miten hänellä riitti henki juoksemiseen ja puhumiseen.

Yhtäkkiä Marie pysähtyi. Syvennyksessä oli vielä yksi ovi. "Tässä on sinun huoneesi. Se on piskuinen, eikä siinä ole ikkunoita, valitan. Kai se kelpaa sinulle?" Marie kysyi epävarmana. Lisa nyökkäsi. Hän olisi asunut vaikka taivasalla, jos se olisi pitänyt hänet poissa Lynnwoodista.

                              ::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Elämä Oak Housessa oli jännityksetöntä, ja puuduttavan samanlaista päivästä toiseen. Churchillit kyllä keksivät itselleen erilaisia huvituksia, mutta Lisan elämä oli yksitoikkoista.

Hitaasti, todella hitaasti kesä vaihtui syksyyn ja lopulta lumettomaan talveen. Lisa oli saanut pari kirjettä kotoa, ja oli vastannutkin niihin, mutta muuten koti alkoi olla hänelle kuin unikuva; katoava, ja merkityksetön.

Kevään koittaessa hän ei edes ajatellut kotiaan. Hänen lähdöstään ei oltu puhuttu mitään, ja Lisalla ei ollut mitään aikomusta lähteä rauhan keitaasta, jossa hän oli pikkuhiljaa saanut unohtaa surunsa.

Eräänä tuikitavallisena kevätaamuna surun synkkä pilvi saavutti vihdoin Oak Housen. Lisa oli hakemassa postia. Portailla oli paksu paperipinkka. "Kummallista", Lisa totesi, kun näki, että ne oli osoitettu hänelle.

Sitten hän huomasi myös suuren vaaleanpunaisen paketin. Sekin oli osoitettu hänelle. Lisa kantoi ne huoneeseensa päättäen lukea paperit illalla.

Päivän askareita tehdessään hän unohti ne kokonaan. Vasta aikoessaan mennä nukkumaan hän muisti postin jälleen.

Uteliaana hän nosti paperit kasvojensa korkeudelle. Ne oli kääritty sanomalehden palaseen, joka suojasi niitä ulkopuolisten katseilta. Lisa heitti sanomalehden sivuun, ja otti käteensä itse paperinipun. Päällimmäisessä ilmoitettiin, että hänen vanhempansa olivat kuolleet kuumeeseen, ja omaisuus siirtynyt hänen veljelleen. Toisena oli veljen kirje, jossa tämä kertoi surullisena kuoleman yksityiskohdista, ja sanoi, että Lisa olisi aina tervetullut kotiin. Lisäksi pinkassa oli jäjennys testamentista.

Lisa laski paperit käsistään, ja avasi paketin. Siinä oli hnen äitinsä punainen mekko, jonka äiti oli testamentannut Lisalle. Miksikö? Sitä kukaan ei tiennyt.

Sinä yönä Lisa ei nukkunut, loikoili vain tyhjään tuijottaen sängyllään. Hän ei ollut itkenyt, kaikki kyyneleet olivat kuolleet. Olo tuntui tyhjältä. Lisa ei vastannut veljen kirjeeseen, eikä kertonut vanhempiensa kuolemasta Churchilleille. Hän ei enää ajatellut kotiaan taikka perhettään, vaan oli päättänyt unohtaa sen, ja jatkaa eteenpäin palaamatta enää koskaan Lynnwoodiin.

                                  ::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Joku koputti ikkunanpuitteeseen. "Lisa, oletko jo saanut vastauksen?", hiljainen ääni kysyi ulkona.

Lisa sulki vesihanan. Vuodet olivat vierineet. Marie oli naitettu kaukana asuvaan aatelisperheeseen joitakin vuosia sitten, ja Lisa, joka asui edelleen Oak Housessa oli kihlautunut paikallisen seppäkisälli Jackin kanssa.

Aurinko häikäisi hänet, kun hän avasi ruokasalin oven ja astui pienelle kuistille. Lisa kohotti kätensä silmien suojaksi. "No, mikä oli vastaus?", Jack kysyi hermostuneena.

Lisa hymyili. Hymy tarttui Jackiin, joka rutisti Lisan syliinsä ja pyöritti ympäri. "Loistavaa! Saan sepän oikeudet aivan pian, ja minulle on tarjottu paikkaa eräästä kylästä tästä läheltä. Voimme asettua sinne heti häiden jälkeen!"

                               :::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Noin kuukauden kuluttua Jack ja Lisa, josta oli tullut Lisa Bocket, ajoivat Oak Housen pihaan, jossa Lisa hyvästeli Churchillit. Sitten hän kapusi takaisin kärryihin, ja he aloittivat töyssyisen matkansa.

Kärryt tärähtivät voimakkaasti herättäen Lisan, joka oli nukahtanut hiljattain. "Missä olemme, onko perille pitkäkin matka?" Lisa kysyi unisena.

Jack hymyili, ja sanoi: "Oikeastaan olemme jo kylän lähettyvillä. Tässä vasemmella puolella on paikallisen aatelisperheen kartano, voit hakea sieltä paikkaa, jos haluat".

Lisa katseli ympärilleen. Paikka näytti liian tutulta. "Mehän olemme Lynnwoodissa!" hän huudahti katsellen kauhuissaan Middleway Manorin tuummanpuhuvaa hahmoa. "Niin olemme, ja tuo kartano on Middleway Manor, ja siinä asuvat Ho..."

"Jack, minä tiedän, keitä Hoakwoodit ovat. En voi uskoa, että kaikista Englannin kylistä asetumme juuri tänne!" Lisa sanoi terävästi. Hän oli paennut muistojaan, unohtanut ne, ollut kuin ei olisi koskaan asunut siellä, ja nyt hänen pitäisi palata painajaiseen, ja elää siellä loppuelämänsä.

Jack katsoi häntä ihmeissään. "Mitä tuo nyt oli? Luulin, että olisit onnellinen täällä, paikkahan on niin lähellä Lontoota. Mikä Lynnwoodissa on niin kauheaa?"

"Unohda, Jack. Oaklandissa puhuttiin pahaa tästä paikasta ja erityisesti Hoakwoodeista, mutta nehän ovat vain juoruämmien juttuja. Anna minulle aikaa voittaa ennakkoluuloni", Lisa valehteli. Hän päätti olla kertomatta Jackille menneisyydestä. Kohtalo oli vienyt hänet pois täältä, jotta hän olisi löytänyt Jackin. Nyt se toi hänet jälleen takaisin. Lisa aikoi heittäytyä kohtalon huomaan. Hän oli väsynut pakenemaan menneisyyden haamuja.

                                    :::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Kello löi kaksitoista. Lisa hätkähti. Hän ei ollut taaskaan saanut unta, vaan oli antautunut taas muistelemaan elämäänsä. "Ei nukkumisesta tule mitään, parempi nousta ylös", hän mutisi.

Pari vuotta sitten hän oli palannut Lynnwoodiin ja ottanut paikan Hoakwoodeilla. Hän ei ollut nähnyt Marya, mutta oli varoittanut kaikkia menemästä metsään, eritoten Emilyä. Emily... Lisa hymyili. Kompastuin jalkoihini, joudun lähtemään Lontooseen ystäväni seuraksi, ihmeellinen käytös, suorastaan pelokkuus. Lisa oli huomannut sen kaiken, ja uskoi, että Emily tiesi jotain. Niinpä hän oli ripustanut makuuhuoneisiin pahalta suojaavia yrttejä, ja yrittänyt kaikin tavoin suojella häntä.

Emily oli kerran sännännyt hysteerisenä ullakolta, ja sepittänyt hyvin  hataran valheen, jonka Lisa oli ollut hyväksyvinään. Emily piti häntä luultavasti typeränä. Hän ei ollut koskaan itse käynyt ullakolla, mutta nyt uteliaisuus ajoi häntä vääjäämättä sinne. Ehkä hän saisi myös tietää, kuka Mary oikein oli, ja mitä Emily tiesi. Ehkä...