Huh huh, olen tässä viimeiset 4 tuntia putkeen ottanut kuvia ja kirjotellut. Jaksossa on ennätykselliset 31 kuvaa! Kommentointi pakollista kuolemanrangaistuksen uhalla.

13.9 Herran vuonna 1761.

Nimeni on Mary Catherine Hoakwood. Aloitan tämän päiväkirjan pitämisen sisareni kehoitettua minua laittamaan ajatukseni paperille. Asun sukukartanossamme äitini, ja kaksoissisareni kanssa. Isämme kuoli joitain vuosia sitten ratsastusonnettomuudessa. En ollut hänen kanssaan tekemisissä kovin usein, koska hän oli aina Lontoossa. Lisäksi minulla on veli, joka opiskelee Saksassa, eikä palaa vähään aikaan. Se on hyvä, sillä hän on erittäin komenteleva ihminen.

Sisareni Lily Adele Hoakwood...

...on ystävällisin ihminen, jonka olen tavannut. Hän on oikea enkeli pitkine, vaaleine kiharoineen ja sinisine silmineen. Hän on aivan äitimme näköinen, kun taas minä muistutan enemmän isää sekä luonteeltani, että ulkonäöltäni.

Vaikka olemme kaksosia, olemme hyvin erilaisia. Lily on erittäin taiteellinen, ja viettääkin päivänsä sisällä maalaustelineen ja pianon luona. Lisäksi hänellä on loistava ääni, eikä se ole jäänyt kylän miehiltä huomioimatta. Hänellä on useita ihailijoita, joista yksi sinnikkäimmistä on John Cowe. Sisareni on hiukan hämmentynyt, mutta tyytyväinen saamastaan huomiosta. Minua tuollainen lähinnä ärsyttäisi.

Minä olen useimmiten ulkona kartanon takaisessa metsässä. Siellä on vain niin ihanan rauhallista loikoilla eläinten kanssa lammen rannalla. Lily pelkää metsää, eikä suostu tulemaan sinne millään. Kun olimme lapsia, minä pelottelin häntä usein kertomalla metsässä asuvista peikoista. Ehkä hän ei siksi pidä metsästä.

16.9
Tänään tapahtui niin mullistavia asioita, että luulin niiden olevan vain unta. Lily tuli aamulla juosten huoneeseeni. Hänen ilmeestään näki, että jotain tärkeä oli tapahtunut. Niinpä laitoin lukemani kirjan sivuun.

"Mary, muistatko herra Cowen?", Lily kysyi. Mielessäni herässi heti paha aavistus, joka osoittautui pian oikeaksi.

"Ai sen punatukkaisen miehen, joka käy joka päivä tylsistyttämässä meitä kertomalla matkustelustaan mikäsenniminytolikaan laivalla?" vastasin. Lily katsoi minuun loukkaantuneena.

"Juuri häntä, eivätkä hänen tarinansa matkoistaan Morganalla ole tylsistyttäviä", Lily sanoi. "Mitä hänestä?", kysyin. Silloin sisareni ojensi kättään  ylpeänä, ja näin vasemmassa nimettömässä komeilevan sormuksen. "Me menemme naimisiin", hän sanoi.

Se oli minulle liikaa. Ryntäsin ulos huoneestani jättäen Lilyn seisomaan hölmistyneenä paikoilleen.

"Mary, odota!" hän huusi perääni, mutta minulla ei ollut mitään aikomusta kääntyä takaisin.

Vietin loppupäivän lukemalla kirjastossa. Lily, joka tunsi tapani hyvin, jätti minut rauhaan. Ajattelin häntä naimisissa Johnin kanssa. Siitä ei tulisi mitään. Mies oli omahyväinen, eikä sopisi Lilylle yhtään. Lisäksi tunsin mustasukkaisuutta Lilystä. Meidän piti asua yhdessä kartanossa, kunnes veli tulisi kotiin, sen olimme sopineet vuosia sitten. Kuinka typerä olin ollut, kun en ollut ottanut Johnia vakavasti.

17.9
Hän kävi taas tänään vierailulla. Kuulin hänet jo kaukaa, ja tiesin, etten pääsisikään tänään metsään, minun kun piti toimia heidän esiliinanaan.

John Henry Cowe, tuleva kälyni. Hän oli ollut viimeiset kolme vuotta perämiehenä Morgana-nimisellä kauppalaivalla, josta saamme kuulla koko ajan. Viime jouluna hän iski silmänsä sisareeni tanssiaisissa, ja on ollut siitä asti lähes jokapäiväinen riesa. Sisareni ihailee häntä, ja haluaa kuulla aina vain uudestaan hänen matkoistaan. Minusta hän on erittäin itsekeskeinen ihminen, ja olisi saanut pysyä matkoillaan kauemmin. En ymmärrä, mitä Lily näkee hänessä.

"Kertokaa minulle kodistanne, rakas". "Se on toisella puolella kylää, ja on aika suuri, muttei vedä lainkaan vertoja Middleway Manorille". "Onko siellä puutarha?". "Ei vielä, mutta jos haluatte, voin järjestää sellaisen. Mikän ei ole liikaa pyydettyä, muistakaa se rakas".

Jouduin kuuntelemaan tuntikausia tuollaista lepertelyä, ja vähitellen mittani alkoi olla täysi. Minulta ei kysytty mitään, sain vain koko ajan kuunnella hehkutusta Lilyn kauneudesta, ja Johnin erinomaisuudesta. Olisin paljon mieluummin istunut lammen rannalla, kuin vahtinut kahta rakastunutta.

Onneksi pian kello oli viisi, ja Johnin oli aika lähteä kotiinsa. Lily halasi häntä, eikä meinannut päästää irti. "Kahden päivän kuluttua olen sinun", hän sanoi.

Huoneen ovella John kääntyi ympäri ja vilkutti tulevalle vaimolleen. "Älä hankkiudu hankaluuksiin", hän sanoi ennen kuin poistui. Lopultakin. Lily jäi tuijottamaan haikeana hänen jälkeensä.

"Mary, olen niin onnellinen", hän sanoi kääntyen minuun päin. "John on lempeä, ja jalo, ja komea, ja lisäksi älykäs, parempaa miestä ei voisi toivoa", Lily jatkoi. " "Kunpa sinä löytäisit jonkun hyvän miehen, jonka kanssa voisit jakaa loppuelämäsi". Olin aikeissa vastata, etten koskaan menisi naimisiin, ja alistuisi miesten komenneltavaksi, mutta Lily lähti huoneesta nopeasti. Hän on tosiaan lempeä enkeli, uskoo kaikista hyvää.

18.9
Lily kapiot, sekä morsiuspuku, joka on ollut jokaisen Cowen perheen morsiamen päällä saapuivat. Hän yllätti minut marssimalla puku ja korut yllään teehuoneeseen. "Enkö olekin kaunis morsian?", hän tivasi minulta.

Minun oli pakko myöntää, että hän ei ollut koskaan näyttänyt kauniimmalta. "Sinä saat jokaisen kirkossa olevan miehen kateelliseksi sulhaselle, niin kaunis olet", vastasin.

Lily vakavoitui. "Mitä jos jokin menee vikaan?", hän pohti. "Mitä jos hänellä onkin toinen nainen, tai että hänen vanhempansa eivät hyväksy liittoa, tai että hänelle tai minulle sattuu jotain juuri ennen häitä?", sisareni huolehti. Hän näytti todella huolestuneelta ja surkealta. Ensi kertaa ajattelin, että hän saattoi jopa rakastaa sitä miestä.

Hymyilin hänelle, ja sanoin, ettei mikään voisi mennä vikaan, ja että hän oli aivan turvassa. Sain vakuutella kauan, ennen kuin hän rauhoittui. En kuitenkaan pystynyt poistamaan mielestäni sitä pahaenteistä tunnetta, tunnetta, kun tietää, että jokin menee varmasti pieleen.

18.9
Kirjoitan tätä viimeistä merkintää surun murtamana. Sisareni, Lily Adele on kuollut. Hänen ruumistaan ei ole löydetty mistään, mutta kirjasto on yltä päältä veren tahrima. Toisessa kerroksessa oli ikkuna auki, joten tänne kai tuli murtovaras, joka tappoi Lilyn ettei paljastuisi. Talosta on viety vain eräs arvokas maalaus kirjastosta, ja Lilyn ruumis, jota ei löytynyt myöskään metsästä.

Hautausmaalle on pystytetty muistomerkki hänelle. Pappi puhui pitkän muistopuheen, ja kyläläiset tulivat tuomaan suruvalittelunsa. Teennäistä, he eivät voi tietää, mitä lily merkitsi minulle. Ei edes John voi ymmärtää. Lisäksi minua vaivaa muisto kirjastosta. Minä löysin veriset seinät ensimmäisenä. Voi kumpa olisin nukkunut kauemmin!

Herättyäni menin koputtamaan sisareni ovelle. Se oli lukossa, eikä sisältä kuulunut mitään. Meidän huoneidemme välillä oleva ovi oli myös lukossa. Hän ei ollut myöskään tanssisalissa, tai ruokasalissa aamiaisella.

Olin jättänyt tutkimatta vain kirjaston, jonne nyt suuntasin. Voi kunpa en olisi ikinä mennyt sinne.

Järkytyin näkemästäni niin, että juoksin metsään. En sanonut mitään kenellekään, juoksin vain ympäriinsä huutamassa sisareni nimeä. Turhaan. En löytänyt myöskään ruumista, eivätkä sitä löytäneet muutkaan. Lopulta luovutin, ja menin rakkaan lampeni ääreen.

Istuin siellä itkien, ja muistellen sisareni eilistä huolestuneisuutta. Muistin samalla myös tunteeni, ja ajattelin olevani osasyyllinen. Miksen minä ollut herännyt, ja joutunut murtovarkaan uhriksi. Miksi juuri sisareni piti joutua uhriksi. Istuin  itkien kylmässä syysilmassa, ja siitä minut myös löydettiin.

Nyt kun Lily on kuollut, mikään ei tunnu tärkeältä. Hän olikin ainoa ihminen, jonka vuoksi elää, ja nyt, kun hän on poissa, millään ei ole enää väliä. Minä lähden pian hänen ja isän luokse, en jaksa enää!