Tämä oli tarkoitus julkaista jo eilen, mutta photobucket ei suostunut yhteistyöhön joten päätin luovuttaa ja kokeilla tänään uudestaan... Tämä on jo muuten 3. viimeinen osa, joten jatkoa seuraa (ehkä) nopeasti, koska tämän loppuun saaminen pitää pelimotivaatiot korkeina... Musiikiksi tämä, koska se soi nykyään päässäni koko ajan...

"Korkeimmat, polvistumme nyt edessänne toivoen nöyrästi, että otatte suojiinne uuden sielun. Kautta puhdistavan tulen ja pyhän tuulen me vannomme, että hän on puhdas sydämeltään ja valmis ottamaan vastaan siunauksenne", pappi Kabriel messusi.

Kaste- ja siunaustilaisuus oli päätetty pitää heti seuraavana päivänä. Kabriel oli hetken epäiltyään suostunut siunaamaan tytön ilman ennakkosopimusta, joskin sillä edellytyksellä, että vaadittava "suojelija" olisi paikalla.

"Astukaa nyt lähemmäs tämän uuden sielun kanssa ja kertokaa, mikä hänen nimensä on, niin että Elämän ja Kuoleman enkelit voivat sen muistiin kirjoittaa", pappi jatkoi. Matthew käveli tyttö sylissään liekkien eteen ja sanoi: "Lapsi on joutunut kokemaan kovia, tuokoon uusi nimi paremman tulevaisuuden. Nimeämme hänet Charmalean Lily Hoakwoodiksi".

Siirryttiin seremonian seuraavaan vaiheeseen. "Vannotteko kautta oman nimenne ja sielunne, että sananne tulevat suoraan sydämestä, eivätkä ne ole valheellisia?" Kabriel kysyi.

"Sydämeni, nimeni ja sieluni kautta vannon, että puhun totta. Lupaan huolehtia Charmaleanista elämäni viimeiseen henkäykseen asti. Jos tämän lupauksen petän, repikööt Kuoleman Enkelit sieluni jättäen sen tuskiinsa ikuisuudeksi" Matthew vannoi.

"Hyvä, yksi kolmesta on nyt vannonut. Astukoot nyt toinen vanhempi ja suojelija vannomaan sydämensä, nimensä ja sielunsa kautta, että näin on" pappi messusi.

Emily käveli arastellen lähemmäs tulta. Jokin seremoniassa oli niin vakavaa ja juhlallista, että se teki hänen olonsa syylliseksi ja pieneksi. "Minä, Emily Hoakwood vannon sydämeni, nimeni ja sieluni kautta, että kaikki sanottu on totta. Lupaan kulkea Charmaleanin rinnalla tukien häntä kunnes kuolema minut korjaa. Jos olen väärin vannonut, kärsiköön sieluni iäti valheestani".

Jos Emilyn asema oli kiusallinen, se ei ollut mitään verrattuna Lilyn tilanteeseen. Hän joutuisi vannomaan Melanien nimellä, ja sortuisi samalla pyhäinhäväistykseen asettaen sielunsa vaaraan. Enemmän hän kuitenkin pelkäsi Charmaleanin puolesta, ties vaikka hänenkin sielunsa joutuisi kärsimään. "Puhdistavan tulen kautta vannon nimeni, sydämeni ja sieluni kautta, että tähän mennessä on kuultu totuus ja vain totuus. Lupaan olla lähellä Charmaleanin tarvitessa minua hamaan kuolemaani asti. Kärsiköön sieluni kadotuksen tuskat, jos valehtelen" hän sanoi ääni hiukan väristen.

Kabriel kohotti kätensä kohti taivasta. "Korkeimmat, olette nyt kuulleet heidän valansa. Ottakaa siis Charmalean Lily Hoakwood suojiinne hänen elämänsä ajaksi ja sen jälkeen", hän pyysi.

                                                  ::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Kastetilaisuuden päätyttyä ja papin lähdettyä Emily suuntasi askeleensa tontin nurkkaan tehtyyn puutarhaan. Rouva Hoakwood oli omistanut elämänsä sille miehensä kuoltua, ja jälkipolvet olivat varjelleet hänen perintöään.

Koska talo sijaitsi aivan Lontoon laidalla ja puutarha oli rakennettu siihen nurkkaan, joka oli poispäin Lontoosta se oli erittäin viihtyisä paikka. Emily oli sopinut puhuvansa Lilyn kanssa siellä papin lähdettyä.

Lily istuikin puutarhapenkillä ilmeisesti nauttien veljensä vaimon aloittamasta kauniista perinteestä. Emily ymmärsi häntä, puutarhassa oli tosiaan jotain rauhoittavaa ja ajatonta.

"Kadutko väärän valan vannomista?" Emily kysyi varovasti istuen hame kahisten Lilyn viereen. Hän pelkäsi, että Lily olisi vihainen, hänhän oli sitä alunperin ehdottanut.

"En varsinaisesti kadu. Olen toki huolissani Charmaleanin puolesta, mutta uskon, että oma sieluni olisi joutunut Kadotukseen jo pelkästään Maryn loitsujen vuoksi. Ei mietitä sitä enää, olet kai tietoinen käsillä olevasta ongelmasta?" Lily vastasi vaihtaen puheenaihetta nopeasti.

Emilyn kasvoille kohosi epämääräinen ilme. "Kyllä, luin siitä loitsusta. Koska Mary pitää saada kosketuksiin siinä mainitun juoman kanssa, vaikuttaa siltä, että minun on mentävä kohtaamaan hänet. Äläkä sano mitään, en aio pyörtää päätöstäni".

Lily käänsi hunnun peittämät kasvonsa häntä kohti. "Oletko varma siitä? Olet vasta mennyt naimisiin ja adoptoinut tyttären. Aiotko todella vaarantaa sen ja oman henkesi ja sielusi? Minäkin voisin mennä kohtaamaan hänet", Lily sanoi.

"Ei, siinä loitsussa mitä Mary käytti on se ehto, että se antaa myös toiselle "ikuisen" elämän tai vaihtoehtoisesti vie sen. Et siis voisi koskaan lausua loitsua loppuun, koska sielusi yrittäisi paeta ja joutuisit keskeyttämään loitsun, eikä se toimi, jos sitä ei sanota loppuun saakka. Jonkun muun kuin sinun tai Maryn on lausuttava se, enkä halua sekoittaa tähän sivullisia", Emily sanoi.

Lily huokaisi. "Niin, meillä ei taida näköjän olla muuta vaihtoehtoa. Miten me toteutamme sen?" hän kysyi Emilyltä toivoen, että jossain olisi porsaanreikä, joka pelastaisi heidät.

He vajosivat ajatuksiinsa pohtimaan erilaisia vaihtoehtoja. "Ei ole mitään järkeä lähteä hortoilemaan ympäri sitä metsää taikajuoma-astia kädessä. Entä jos minä johdattaisin Maryn Middleway Manorin tuntumaan, jossa sinä väijyisit valmiina juoman kanssa?" Emily ehdotti.

"Kuulostaa vaaralliselta. Entä jos minä menisin metsään, ja sinä väijyisit juoman kanssa?" Lily ehdotti. "Ei hän seuraisi sinua. Sinun tuhoamisensa koituisi hänenkin tuhokseen, kun taas minut hän voisi vaientaa", Emily sanoi.

"Mutta oletko varma, että haluat todella tehdä sen? Löytäisimme taatusti jostain loitsun, jonka avulla saisimme Maryn pysymään metsässä", Lily ehdotti. "Mary on tappanut niin monia ihmisiä ja aiheuttanut surua vielä suuremmalle joukolle. Jos annamme hänen jäädä eloon, asetamme samalla kirouksen jälkipolvien päälle", Emily totesi.

"Kaikilla on kohtalonsa ja tietty elinaika. En voi itsekkäästi pidentää omaani, jos kohtalo on määrännyt minut kuolemaan muiden puolesta. Tiedän, kuulostan aivan marttyyriltä, mutta niin asia on. En jaksa enää paeta häntä ja nähdä painajaisia loppuikääni eläen syyllisyydessä. Minun on tehtävä siitä loppu".

                                                 :::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Sinä iltana talossa oli hiljaista. Kaikkien mielessä pyörivät samat asiat, kukaan ei vain saanut suutaan auki ottaakseen ne puheeksi. Charmalean ei välittänyt, vaan leikki iloisena nukkekodillaan.

Viimein Matthew sai suunsa auki, aloittaen keskustelun varsin väkinäisesti. "No, mitä mieltä olitte kasteesta? Onko nimi teistä hyvä, ja sujuiko tilaisuus teistä hyvin?" hän sanoi kangerrellen.

Emily oli tyytyväinen tästäkin puheenaiheesta. "Nimi sopii minusta tytölle täydellisesti. Tilaisuus oli mielestäni viihtyisä, ihanaa, kun paikalla ei ollut sitä valtavaa ihmispaljoutta niin kuin yleensä".

Lily oli hiipinyt vähin äänin pianon ääreen, ja alkoi tapailla melodiaa, jota oli soittanut ollessaan vielä elossa säästyen vastaamiselta.

Soitto laukaisi hieman ilmassa ollutta jännitystä, ja Matthew onnistui kysymään, milloin Melanie oli aikeissa palata, ja menisikö Emily myös silloin kotiin.

"Arvasin, että kysyisit", Emily naurahti. "Ajattelimme viipyä Lontoossa vielä huomisen, ja lähteä sitten kotiin ylihuomenna", hän jatkoi.

Matthew näytti mietteliäältä. "Ylihuomenna... Meillä tulee pitämään kiirettä huomenna, jos aiomme ehtiä tutustua edes tärkeimpiin nähtävyyksiin".

"Asiasta toiseen, otatko Charmeleanin mukaasi, vai jääkö hän tänne minun seurakseni, kunnes palaan itse?" Matthew kysyi. "Jospa hän jäisi tänne, Middleway Manorissa ei nimittäin ole liiemmin kalusteita tai kunnollista lastenhuonetta hänelle", Emily vastasi.

"Tiedän, vietin itsekin elämäni viisi ensimmäistä vuotta täällä. Middleway Manorissa on kyllä lastenhuone, tosin se sijaitsee ullakolla, jonne kukaan ei mene minä mukaanlukien, eikä sitä ole käytetty vuosisataan", Matthew jatkoi.

                                                 ::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Myöhemmin illalla Emily päätti käyskennellä puutarhassa hetken ajatuksiaan kootakseen. Muut jäivät istumaan olohuoneeseen liekkejä tuijottaen

Ulkona oli viileä ilma ja kuunsäteet valaisivat puutarhaa sikäli kun löysivät tiensä yhtäkkiä kohonneen sumupilven läpi. Emily veti syvään henkeä. Kasvien tuoksu ei riittänyt täysin peittämään Lontoon lemua.

Emily istui pienen, lähes umpeenkasvaneen lammen rannalle. Ylihumenna hän saattaisi kuolla. Se ajatus tuntui oudolta, eikä Emily saanut sitä mielestään, muttei kuitenkaan pelännyt sitä.

"Sinä olet tyhmä. Saatat elää viimeisiä päiviäsi, ja tiedät sen, muttet silti pelkää sielusi puolesta tai kadu syntejäsi", hän mutisi itsekseen. Jotenkin ajatus kuolemasta tuntui liian vieraalta, joten hän yritti olla ajattelematta liikaa.

"Mistähän sinä edes sait sen ajatuksen, että olet kuolemassa. Saattaahan käydä niinkin, että selviät ja elät onnelisena loppuun asti niin kuin saduissa. Mikään ei ole vielä varmaa, muista se", Emily jatkoi yksinpuheluaan.

Sitten pelko lopultakin tuli. Se oli väijynyt häijysti toiveikkaita ajatuksia, ja ilmestyi nyt tuhoamaan ne. Emily kohottautui pystyyn. Hän ei uskaltanut olla enää yksin peläten jotain tuntematonta ja nimetöntä.

                                              ::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Ylihuominen saapui liian nopeasti. Aivan kuin sitä edeltävää päivää ei olisi koskaan ollutkaan. Nyt he joka tapauksessa seisoivat sydämet raskaina eteisessä valmiina hyvästelemään toisensa.

"No, nyt on tullut aika lähteä. Nautimme tästä matkasta, ja olen kiitollinen, kun suostuit majoittamaan Melanien. Vaunumme taisivat tulla, pitänee tästä alkaa lähteä, ettei tämä mene vaikeammaksi",Emily onnistui sanomaan yrittäen hymyillä luonnollisesti.

Ulkoa kuului nyt selvästi, kuinka hevoset kuopivat kärsimättöminä katukiveystä ja kuski lastasi vaunuun heidän matkatavaroitaan. Lily kiitti myös Matthewia, ja toivotti heidät tervetulleeksi heidän kartanoonsa koska vain.

Emily halasi vielä Charmaleania, joka jätettiin eteiseen odottamaan Matthewin paluuta. Lily oli jo kiivennyt vaunujen kyytiin, ja Emily aikoi nyt seurata häntä.

"Näemme sitten kun palaan, pidä hyvää huolta kartanosta, ja katso, ettei kattoon tule reikiä, se ei nimittäin ole kovin hyvässä kunnossa" Matthew valisti.

"Lupaan toimia niin. Miksi olemme näin synkkiä, eihän sitä nyt iäisyydeksi erota. Minä vastaan kartanosta, kunnes palaat", Emily naurahti.

Ajuri naputti piiskaansa kärsimättömänä. He ottivat vihjeestä vaarin ja halasivat vielä pikaisesti, ennen kuin Emilyn olisi mentävä.

"Hyvästi sitten", Emily mutisi. Nyt, aurinkoisena päivänä hän pelkäsi kuolemaa enemmän kuin koskaan.

Lily katseli heidän jäähyväisiään haikeana. Olisiko hän ollut samassa tilanteessa, jos olisi elänyt ja ehtinyt olla naimisissa Johnin kanssa?

Varmistettuaan, että oli turvallisessa paikassa, jossa kukaan ei näkisi häntä (toisin sanoen vaunujen takana) Emily kaivoi piilotaskusta pullon, jossa oli Lilyn valmistamaa unilääkettä.

Koska hän joutuisi kohtaamaan Maryn samana yönä, olisi elintärkeää, että hän olisi virkeä. Sitä tarkoitusta varten Lily oli valmistanut unijuomaa, joka hänen oli nautittava ennen kuin he lähtisivät liikkeelle, jotta hän olisi hereillä, kun he olisivat perillä.

Juoman nautittuaan Emily avasi oven ja kipusi vaunuun. Hän ei tiennyt, miten nopeasti juoma vaikuttaisi eikä halunnut nukahtaa katukiveykselle, sillä silloin kaikki olisi pilalla.

Heti hänen suljettuaan oven kärsimätön kuski löi piiskallaan hevosia, jotka lähtivät liikkeelle innokkaina. "Joko juoma vaikuttaa?" Lily kysyi hiljaa.

Emily ei ehtinyt vastata. Hänen silmänsä painuivat kiinni, mutta pää pysyi pystyssä korkean kauluksen avulla. Lily kääntyi katsomaan maisemia.

                                                  :::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Yhtä nopeasti kuin unijuoman vaikutus oli alkanut se myös päättyi. Emilyn silmät rävähtivät auki. "Missä olemme? Muistitko ottaa minulle ruokaa mukaan pysähdyspaikalta?" hän kyseli unisena.

"Tämäpäs sattui sopivasti, olemme perillä. Nähdään kirjastossa, saat syödä siellä. Minäpä hyppään tässä kyydistä", Lily vastasi pudottautuen äänettömästi tielle.

"Viimeinkin kotona", hän sanoi itsekseen. Emily oli antanut hänelle takaoven avaimen, jotta hän pääsisi sisään huomaamatta. Lily pisti juoksuksi, jotta olisi perillä ennen Emilyä.

Pian Emilykin kiipesi pois. Yö oli leuto, täydellinen kuolemalle tai pelastumiselle. Hän kiihdytti askeleitaan.

Tuntui oudon kotoisalta kuulla terassin lautojen narisevan jalkojen alla. Emily ymmärsi, että oli ehtinyt kotiutua sinne kaikista kokemistaan kauhuista huolimatta.

Hän veti oven vieressä olevasta kellonnarusta ja jäi levottomana odottamaan, että Lisa tulisi avaamaan. Toki hänellä oli avaimet itsellään, mutta tuntui typerältä vain marssia sisään.

Lisa tuli juoksujalkaa päästämään hänet sisään. Emily oli helpottunut, vaikka tuskin Mary olisi uskaltanut hyökätä hänen kimppuunsa ajurin katsellessa.

"Emily-rouva, miten mukavaa, että palasitte! Sujuiko matka hyvin, eikai teille sattunut mitään?" Lisa kyseli huolestuneena.

"Ole huoleti, kaikki meni hyvin. Lontoo on viihtyisä ja täynnä elämää, mutta on silti helpottavaa olla jälleen kotona", Emily kuuli itsensä sanovan. Hänen ajatuksensa olivat täysin muualla, mahtoikohan Lisa huomata sen.

Jos huomasi, niin ei ainakaan näyttänyt sitä. "Rouva on varmasti nälkäinen. Menkää ruokasaliin, niin valmistan teille yöpalaa", hän sanoi.

Emilyn ei ollut ollut koskaan aiemmin niin nälkäinen, mutta hän vain hymyili sanoen ettei se ollut tarpeen. Sitten Emily sanoi menvänsä nukkumaan ja pyysi, että Lisa toisi hänen matkatavaransa eteiseen.

Lisa tyytyi nyökkäämään ja meni ulos hakemaan Emilyn tavaroita. Heti, kun ovi sulkeutui Emily melkein juoksi hallin poikki. Hänen oli pakko saada jotain syödäkseen.

Nopeasti hän harppoi portaat ylös kiittäen Korkeimpia siitä, ettei Lisa ollut katsonut taakseen äsken. Lily oli nimittäin hiipinyt siitä ylös hetkeä aikaisemmin.

Emily kuuli, kuinka Lisa aukaisi ulko-oven toistamiseen. Hän kiirehti, eikä pelkästään siksi, että oli nälkäinen, vaan koska halusi päästä eroon Marystä mahdollisimman nopeasti.

                                                 ::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

"Voi sinua Emily. Et voi koskaan hyväksyä asioita sellaisina kuin ne ovat. Olet edelleen liian naiivi, ja nyt se tulee maksamaan sinulle henkesi".

"En aikonut tappaa sinua, mutta nyt minun on pakko, koska muuten minä jätän tämän maailman. Toisaalta, mitä sinä olisit voinut tehdä välttääksesi kohtalosi? Korkeimmat, jos heitä onkaan, ovat määränneet, että me tulemme kohtaamaan toisemme. Odotan sinua täällä, haluan päästä sinusta eroon".