Tässä teille toiseksi viimeinen osa... Onko tämä jo näin lopussa? Tuntuu kuin tämä olisi vasta puolessa välissä... Mutta niin se sitten on, paljon kommentteja, uusi osa ei tule, ennen kuin 10 kommenttia on kasassa... Varoitus: Kuvat ovat TODELLA tummia, yrittäkää saada selvä... Musiikki

Emily istui kirjastossa. Kaikkialla oli hiljaista. Hän tiesi, että Lily seisoi jossain hänen lähettyvillään, mutta ei sanonut mitään. He viettivät hiljaista hetkeä, hänellä oli lopultakin kunnolla aikaa ajatella, mihin oli ryhtymässä.

Lattialla hänen edessään oli miekka, joka oli surmannut Lilyn. He olivat puhdistaneet sen verestä, koska Emily oli kieltäytynyt ottamasta sitä mukaansa, jos se oli verinen. Sitä hän nyt tuijotti mitään näkemättömin silmin.

Taikajuoma oli valmistettu ajat sitten, se oli laitettu maljakkoon, joka oli löytynyt varastosta. Siinä se nyt odotti käyttöön pääsyään.

Lily liikahti. "Olisiko jo aika lähteä? En tietenkään halua hoputtaa, ja jos et aio mennä, ymmärrän kyllä", hän sanoi. Emily käänsi päätään ja yritti katsoa Lilyä silmiin siinä onnistumatta. "Kyllä, lähdetään".

He olivat vetäneet huoneessa olevan vanhan kaappikellon käyntiin, tietämättä tosin miksi. Se oli pahasti jäljessä, mutta osoitti silti, että aika kului, ja yö kääntyisi ennen pitkää aamuun heidän toimistaan riippumatta.

Emily kumartui poimimaan miekan maasta. Se oli yllättävän painava, mutta sen liikuttelu ei ollut vaikeaa, koska sen oli aikoinaan vuosisatoja sitten tehnyt asiansa osaava aseseppä. Emily tunsi olonsa hieman turvallisemmaksi tuntiessaan sen kädessään.

                                          ::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Ulkona oli viileää, mutta muuten yö oli mitä kaunein. Puolikuu paistoi pilvettömältä taivaalta luoden juuri sen verran valoa, että hän näki eteensä.

Niin määrätietoisesti kuin yleensä oli mahdollista Emily lähti astelemaan kohti metsän reunaa. Pelko oli tiessään ja sen tilalla oli varmuus siitä, että hänen päätöksensä oli oikea.

Maryä ei näkynyt missään, mutta niin Emily oli otaksunutkin. He kohtaisivat metsässä. Hän pysähtyi hetkeksi. Yössä ei kuulunut lainkaan ääniä lukuun ottamatta hänen omaa hengitystään.

Varovasti hän alkoi laskeutua melko jyrkkää, muttei onneksi kovin suurta rinnettä alas varsinaiseen metsään. Pahin oli jo voitettu, hän oli rohjennut tulla ulos. Loppu sujuisi kuin itsestään, jos hän ei vain päästäisi pelkoa hallitsemaan itseään.

Syksy oli sinä vuonna tullut aikaisin, ja puut olivat jo oranssihtavia. Metsänpohjan peittävä lehtimatto rapisi hänen kenkiensä alla. Nyt Mary oli ainakin tietoinen hänen saapumisestaan.

Emily katseli ympärilleen. Hänen ei tarvinnut kahdesti miettiä, mistä löytäisi Maryn. Mikäli hän tätä yhtään tuntisi, Mary odottaisi lammen rannalla.

Siellä Mary tosiaankin seisoi, kasvot lampea kohti käännettynä. Kuullessaan Emilyn lähestyvän hän käänsi päätään ja sanoi: "Lopultakin tulit. Olenkin jo odottanut sinua".

Hän antoi Emilyn tulla lähelleen ennen kuin kääntyi. "Emily, sinä olet niin ennalta arvattava. Keksit jostain keinon päästä minusta eroon  ja seuraat sitä orjallisesti. Noinko vähän arvostat elämääsi?" Mary kysyi yrittäen kuulostaa tavanomaiselta hyökkäävältä itseltään, mutta Emily erotti silti kumman vivahteen hänen äänessään. Voisiko se olla pelkoa?

"Mitä sinä oikein puhut? Ei minulla ole mitään hätää, sinä se tulet kuolemaan tänään", Emily sanoi yrittäen itsekin kuulostaa pelottomalta ja varmalta. Hän puristi miekkaa tiukemmin hakien siitä turvaa.

Mary laski katseensa. "Kiinnostavaa, yrität siis voittaa minut omassa pelissäni? Olet kai tietoinen, ettet voi surmata minua tuolla?" hän kysyi osoittaen miekkaa ja kuulostaen jo selvästi rennommalta.

Emily hymyili väkinäisesti. "Et ehkä voi kuolla, mutta haavoittuvainen olet sinäkin. Onko mieleesi lainkaan juolahtanut, että voisin vain silpoa sinut, ja jättää tänne mätänemään iäisyydeksi sen sijaan, että vapauttaisin sinut tuosta ruumiista?" Mary nauroi. "Valehtelet. Se ei olisi lainkaan sinun tapaistasi, sillä Paholaisen Silmän luettuasi tiedät, että voisin riivata sinut heti kun ruumiini olisi toimintakyvytön".

"Entä jos joisin myrkkyä kun olisin tehnyt sen? Sinähän et voi riivata kuolleita ruumita. Sinusta eroon pääseminen on hyvinkin kuoleman arvoista", Emily sanoi ja astui varovasti askelen taaksepäin. "Laita hänet puhumaan, niin hän ei ehkä tajua, että johdatat häntä pois", oli Lily sanonut. Kaikki riippui nyt siitä, miten varomaton Mary olisi. Hän tasapainotteli jo muutenkin veitsen terällä.

Mary näytti vihaiselta. Hän astui askeleen eteenpäin. Emily helpottui. Nyt pitäisi enää saada hänet johdatettua perille. "Sinä et tiedä mitään kuolemasta. Älä siis puhu siitä ivaten, tai tapan sinut tähän paikkaan ja jäät paitsi kaikesta, mitä olen kuolemaksesi suunnitellut", hän sanoi.

Emily vaistosi, että aihe oli Marylle arka. Sitä parempi. "Mary, miksi sinä et halua kuolla? Miksi haluat elää puolielämää muita vainoten?" hän kysyi liikkuttaen jalkojaan taas varovasti taaksepäin.

Mary nauroi kolkosti. "Miksi lukitset ovesi yöllä? Miksi et liiku pimeällä yksin ulkona? Minä pelkään kuolemaa, olen aina pelännyt. Niinpä tekisin mitä hyvänsä-, mitä hyvänsä säilyäkseni hengissä".

"Se onkin jo tullut selväksi, tapoithan oman sisaresikin, joka ei ollut tehnyt sinulle mitään pahaa elämän vuoksi. Mutta miksi sinun piti tappaa niin monia muitakin? Eivät hekään olleet tehneet sinulle mitään pahaa", Emily ihmetteli.

"Tehdään yksi asia selväksi heti kättelyssä. En ole koskaan tappanut ketään, joka ei ole uhannut minua tai ole tullut metsääni. En ole myöskään tappanut ketään sukulaistani. Ja he muut, minä vain tarvitsin heidän elinvoimaansa", Mary vastasi seuraten Emilyä huomaamattaan.

"Elämäsi on ollut varmaan melko yksipuolista. Onko se edes elämisen arvoista, viettää ikuisuus metsässä vain eläimet seuranaan? Mitä olet oikein tehnyt kuluneen vuosisadan aikana?" Emily kyseli johdattaen Marya samalla yhä kauemmas lammesta.

Mary hymyili haikeana. "Onhan se tosiaan ollut yksinäistä, mutten ole koskaan ollut kovin seurallinen, joten se ei ole haitannut. Sitä paitsi olenhan voinut seurata perheeni vaiheita. On ollut erittäin mielenkiintoista seurata heidän elämäänsä".

"Mutta eikö se ole surullista, siis seurata lähimmäistesi elämää, ja miten he vanhenevat ja lopulta kuolevat pois jättäen jälkeensä surevat omaiset. Miten olet pystynyt elämään niin, kyllähän sinun jotain on sentään täytynyt tuntea heitä kohtaan", Emily sanoi.

"Se sinun täytyy kokea itse ennen kuin ymmärrät. Totta kai surin heidän kuolemaansa, mutta aika kovettaa sydämen, ja lopulta sitä ei enää välitä muista ihmisistä", Mary vastasi.

"En edelleenkään ymmärrä, kuinka sinä pystyit tappamaan kaikki ne ihmiset. Eikö heidän kuolemansa aiheuttaminen kaduta sinua yhtään? Onko sydämesi tosiaan nykyään niin kylmä?" Emily ihmetteli. Toistaiseksi kaikki oli sujunut hyvin, eikä Mary ollut huomannut heidän siirtyneen yhä lähemmäs kartanoa.

"Tappaminen on helpompaa kuin uskoisikaan. Siihen tottuu, ja kun osaa keksiä riittävän hyvän tekosyyn se ei edes jää vaivaamaan. Lopulta muuttuu minun kaltaisekseni, sydämettömäksi "hirviöksi", jolle ihmishenki ei merkitse mitään", Mary nauroi.

Emily tuijotti häntä läpitunkevasti. "Entäpä Lily? Oliko hänenkin henkensä arvoton?". Mary vakavoitui. "Hänen tappamisensa ei ollut helppoa, ja se muisto vainosikin minua pitkään. Mutta kaikesta pääsee yli ja lopulta hän ei merkinnyt minulle enempä kuin ne toisetkaan".

"Nyt tajusin, mikä sinussa häiritsee", Emily keskeytti. "Miten olet voinut säilyä noin hyvin, kun Lilystä on kaikki liha mädäntynyt jo ajat sitten pois?" hän kysyi.

"Odotinkin tuota kysymystä. Kuten varmaan olet jo päätellyt, tämä ulkomuoto on vain illuusio. Oikeasti olen hyvinkin, sanotaanko epäedustava", Mary vastasi. "Näytä minulle todelliset kasvosi", Emily käski tähdäten Maryä miekallaan.

"Hyvä on, mutta älä sitten ala kirkumaan", Mary sanoi vastahakoisesti. Hän alkoi mutista vanhaa loitsua. Emily tunsi voiman, joka kohosi metsänpohjasta ja kiipesi Maryn helmoja pitkin ulottaen säikeensä hänen ympärilleen. Illuusio alkoi palaa pois kirkkaan valon kanssa. Mary peittyi siihen ja hetken ajan metsä kylpi valossa.

Emily puristi miekkaa valmistautuen johonkin kauheaan, niinpä hän yllättyi lopputuloksesta valon sammuttua. "Odotin, että olisit... Pahemman näköinen", hän sai sanotuksi.

Mary hymyili. Hänen ihonsa oli tummunut ja muuttunut oudon kireäksi paikoittain. Kasvonpiirteet olivat vääristyneet, ja silmät olivat muuttuneet omituisiksi, mutta olivat edelleen tallella. Hänestä lähti kaamea mädäntymisen lemu. "Olen onnistunut hidastamaan mädäntymistä viemällä muiden elinvoimaa. Siksi olen vielä juuri ja juuri tunnistettavissa", hän sanoi.

"Siksi olet siis vienyt niin monilta elämän. Ulkonäön vuoksi. Ja sitten vielä piiloudut illuusion taakse. En näe tuossa mitään järkeä", Emily sanoi katsoen halveksuen Marya. Tämän pinnallisuus oli yllättänyt hänet, vaikka hän olikin osannut odottaa jotain sellaista.

"Haluaisitko itse olla tälläinen? Tuntea matojen syövän sisäelimiäsi ja silmiesi sokeutuvat ja putoavan lopulta kuopistaan. Lily nukkui koko sen ajan, mutta jos hän olisi minun asemassani hän olisi taatusti tehnyt samoin", Mary selitti.

Emilyä puistatti. Hän alkoi ymmärtää Maryä yhä paremmin. "Jos olet sokea, niin miten voit sitten tietää missä seison? Miten olet selvinnyt vailla näköä kaikki nämä vuodet?" hän ihmetteli.

Mary nauroi jälleen. "Luuletko, että olisin noin vain hyväksynyt sokeuden? Ei, minä tein loitsun, jonka avulla näkisin kaiken vaikkei minulla olisikaan silmiä. Se vaikuttaa myös Lilyyn, niin kuin lähes kaikki muutkin loitsut, koska kuolemattomaksi tekevä loitsu muodosti eräänlaisen siteen meidän välillemme. Niinpä hänkään ei ole sokea", hän selitti.

"Näen sinut siis erittäin selvästi, joten älä kuvittelekaan, että voisit jotenkin käyttää sitä hyödyksesi. Kuolema ei ole vaikuttanut minuun mitenkään, mitä nyt olen vähän päässyt mädäntymään ja niin edes päin", Mary julisti.

Emily oli onnistunut pääsemään jo lähelle metsän reunaa. "Sinä siis olet kuitenkin joutunut maksamaan kuolemattomuudesta? Joudut korjaamaan itseäsi taikojen avulla. Kohta sinä et ole muuta kuin murhanhimoinen henki vankina loitsuilla kasassa pysyvässä ruumiissa. Sitäkö sinä olet elämältä halunnut?" hän kysyi rohkaistuneena.

"Emily, tässä maailmassa mitään ei saa ilmaiseksi. Kaiken eteen on tehtävä töitä ja kaikesta on maksettava. Murhaajat ja varkaat hirtetään, liikaa tietävät lukitaan vankiloihin. Tämä on kuolemattomuuden hinta, ja olen enemmän kuin halukas maksamaan sen. Älä sinä opeta minulle asioita, joista et itse tiedä mitään", Mary totesi.

"Sinä et näytä arvostavan ihmisiä kovin korkealle. Puhut heistä kuin he olisivat kaikki julmia ja kiittämättömiä unohtaen, että maailmassa on myös paljon hyvyyttä ja kilttejä ihmisiä. Väität minua naiiviksi, vaikka itse elät uskoen maailman pahuuteen", Emily sanoi.

He seisoivat paikoillaan hiljaa. Mary ei sanonut mitään, tuijotti vain häntä kylmästi ja näytti miettivän sopivaa vastausta. Emily odotti hänen vastaustaan vastaten Maryn katseeseen yhtä kylmästi.

"Olet oikeassa, tavallaan, mutta maailmassa on kyllä hyvin paljon pahoja ja itsekkäitä ihmisiä, joten minulla on täysi oikeus ajatella heistä pahaa. Toki olen nähnyt hyviäkin ihmisiä elämäni aikana, mutta usein heistäkin tulee kylmiä ja itsekkäitä vuosien kuluessa. Sinustakin tulisi luultavasti sellainen, jos saisit elää niin kauan" Mary sanoi pahaenteisesti.

"Miten niin "jos saisin elää niin kauan"? En aio kuolla tänä iltana, olen sanonut sen sinulle jo aika monta kertaa. Pitääkö minun vielä toistaa sitä, vai uskotko lopulta?" Emily kysyi. He olivat tulleet metsän reunaan. Nyt oli edettävä varovasti, koska Mary huomaisi ansan luultavimmin juuri nyt, jos hänen huomionsa kohdistuisi ympäristöön.

"Olet tosiaan sanonut tuon jo useaan otteeseen. Minusta alkaa muutenkin tuntua, että alamme toistaa itseämme. Olemmekohan tulossa vanhoiksi, vai onko jo kaikki sanottava sanottu?" Mary mietti.

Emily hymyili hänelle. "Oikeassa olet. Mehän olemme vain jaaritelleet tässä, oliko meidän tarkoitus tappaa toisemme, vai miksi olemme ylipäänsä täällä?" hän kysyi.

Mary astahti yllättäen lähemmäs ja Emily joutui nostamaan jo painavaksi käynyttä miekkaa pitääkseen hänet loitolla. "Oletko koskaan ajatellut ryhtyä kuolemattomaksi? Olet nimittäin kiinnostava persoona, ja olisi surullista menettää sinut. Voisit unohtaa kaikki huolesi, kuolema ei enää olisi vihollisesi. Ja sen saavuttaaksesi sinun tulisi vain surmata joku sinulle läheistä sukua oleva. Mieti, ikuinen elämä, eikä sen hinta ole suuri", Mary houkutteli.

Pienen kauhean hetken Emily jopa harkitsi Maryn ehdotusta, mutta sysäsi sen sitten peloissaan mielensä perukoille. "Sinun pitäisi tietää, etten voi edes ajatella moista. En pelkää kuolemaa niin paljon, että olisin valmis samanlaiseen kärsimykseen ja syyllisyyteen kuin sinä", hän sanoi.

Emily ei pystynyt pitämään miekkaa pitempään koholla, joten hän astui taas askelen taaksepäin. "Arvasinkin, ettei sinusta olisi siihen. Meidän pikku pyhimyksemme. Mutta harkitse vielä, annan sinulle uuden mahdollisuuden valita ennen kuin tapan sinut", Mary sanoi seuraten häntä.

"Mary, tiedät itsekin, että jos todella haluaisit tappaa minut olisit tehnyt sen jo. Miksi siis edelleen teeskentelet, myöntäisit jo, ettet tahdo vahingoittaa minua. Jos lupaat olla tappamatta enää ihmisiä, niin voin antaa sinun elää", Emily ehdotti.

"Kuulostat todella säälittävältä Emily. Minä HALUAN tappaa sinut, haluan todella, en vain tahdo tehdä sitä noin vain, koska olet anatanut minulle aiheen jatkaa elämääni. Mitä tarjoukseesi tulee, tiedät, etten voi hyväksyä sitä", Mary vastasi.

Emily hymyili lannistuneena. Hänen oli siis tapettava Mary. "Et jätä minulle vaihtoehtoja. Miksi sinun täytyy tehdä kaikki niin vaikeaksi?"

                                            :::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Lily seisoi painautuneena kiinni vihreän käytävän seinään. Hän oli seissyt siinä jo jonkin aikaa kuunnellen ulkoa kuuluvia ääniä valmiina syöksymään ulos taikajuoman kanssa.

Hetkinen, kuuliko hän askeleita? Aivan kuin ulkoa olisi kuulunut puhetta. Lily terästi aistinsa. Pian hän puuttuisi tapahtumien kulkuun.

                                              :::::::::::::::::::::::::::::::::::::

"Miten niin MINÄ teen kaiken vaikeaksi? Minulla ei, toisin kuin eräällä, ole mitään pakkomiellettä tappaa. Oikeastaan en olisi koskaan aikonut tappaa sinua, mutta koska halusit ehdoin tahdoin sekaantua asioihin, jotka eivät sinulle kuulu minun on pakko", Mary sanoi.

Emily pudisti turhautuneena päätään. Mary oli todella rasittava välillä. "Ei, mitä sinä nyt oikein ajattelet. Hänhän on sitä aina, lisäksi hän on julma eikä epäröi hankkiutua sinusta eroon. Älä nyt tee kaikesta vaikeaa, ja ala tuntea sympatiaa häntä kohtaan, koska hän ei sitä ansaitse", Emily ajatteli vihaisesti.

"Ei minulla ole pakkomiellettä tappaa sinua, minusta se mitä teet on väärin, ja jos et aio lopettaa, minä laitan sille lopun, jos ei muuten, niin sitten tappamalla sinut", Emily sanoi ja astui tahallaan eniten narisevalle laudalle.

                                              :::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

 

Lily kuuli heidän äänensä, ja laudan narina varmisti asian. Oli aika astua näyttämölle.

Nopeasti, ennen kuin kumpikaan, Emily tai Mary, ehti liikahtaakaan hän oli jo pyörähtänyt kulman ympäri ja liittynyt heidän seuraansa terassille.

Ovi pamahti kiinni hänen jäljessään. Tietäen, ettei toista tilaisuutta tulisi, Lily heitti taikajuoman kohti Maryä.

Tämä reagoi salamannopeasti, ja hyppäsi pois. Se sekunti tuntui kestävän ikuisuuden. Osuisiko juoma maaliinsa, vai oliko Mary ollut kyllin nopea?

Juoma lensi terassille kastellen sen laudat. Mary tutki itsensä nopeasti, ja kun huomasi selvinneensä osumatta nosti katseensa sanoen heille: "Olisi pitänyt arvata, että olitte suunnitelleet jotain  tälläistä. Enää en ole näin typerä".

Ennen kuin kumpikaan ehti vastata hän oli jo kääntynyt ja juossut kauas terassilta.

Emily ja Lily seisoivat paikoillaan järkyttyneinä. Kaikki oli mennyt pieleen juuri, kun he olivat olleet niin lähellä onnistumista.