Osa 12, olkaa hyvät! Sisältää kliseitä, kadut ovat liian siistit, kuvanmuokkauksesta en halua edes mainita... Vastailen kommentteihin harvoin, ei johdu siitä, etten tarkistaisi blogia, en vain jaksa rustata joka kommenttiin vastausta, vaan vastaan useampaan kerrallaan... Lukemaan, niin kuin olisitte jo!

 

He olivat tulleet tehtaiden juurelle, paikkaan, jossa kaikkein alhaisimmat liikkeet sijaitsivat. Ilma oli raskasta hengittää, ja Emily joutui hetken totuttelemaan siellä vallitsevaan hämäryyteen.

"Ompas rähjäinen kaupunginosa, miksei täälläkään ole ihmisiä?" Emily kysyi. "Kaikki työhönkykenevät ovat töissä, muut pysyttelevät sisällä. Vaikkei sitä aluksi uskoisi, valtaosa Lontoon ihmisistä asuu tälläisissä oloissa", Lily vastasi murheellisena.

Emily yski, jo pieni määrä saastunutta ilmaa teki hänen olonsa pahaksi. "Menemmekö tänne, vai onko sillä loppujen lopuksi väliä?" Emily kysyi. Lily vastasi olankohoutuksella, ja auttoi Emilyä pysymään pystyssä uuden yskänpuuskan iskiessä.

Sinipukuinen nainen seurasi heitä hymyillen säälimätöntä hymyä, jota ei edes paikan huono ilma tai saataisuus saanut kuolemaan.

                                              :::::::::::::::::::::::::::::::

Emilyn tottuessa ilmassa oleviin epäpuhtauksiin yskä laantui ja lopulta katosi kokonaan. He liikkuivat nyt rivakammin, ja lukivat tarkemmin katuosoitteta, siinä määrin kun niitä oli esillä. Eräällä kapealla kujalla heitä vastaan tuli väsyneen näköinen nainen, joka otti välillä seinästä tukea pysyäkseen pystyssä.

Emily ja Lily perääntyivät, ja antoivat naisen horjua ohitseen, ennen kuin jatkoivat. "Ovatko ihmiset noin sairaita täällä?" Emily ihmetteli. "Eivät kaikki, mutta elämä on hyvin rankkaa, ja työpäivät pitkiä. Tuokin nainen oli varmaan valvonut koko yön töitä tehden" Lily vastasi.

He kulkivat hiljaisuudessa, kumpikin vaipuneena omiin ajatuksiinsa. "Miksi jotkut joutuvat kärsimään näin? Mitä he ovat tehneet ansaitakseen kohtalonsa, tai, mitä MINÄ olen tehnyt ansaitekseni ylellisen elämäni? Eivätkö Korkeimmat ajattele heidän tuskaansa?" Emily pohti tuntien suurta syyllisyyttä.

"Tämä maailma menee aina vain pahemmaksi. Lontookin on paljon suurempi ja likaisempi kuin sata vuotta sitten. Kunpa olisin kuollut, en joutuisi näkemään maailman pahuutta. Vaikka toisaalta, elin koko elämäni näkemättä pahaa kenessäkään, ehkä on tullut aika avata silmät todellisuudelle", Lily ajatteli.

Kumpikin oli niin syventynyt mietteisiinsä, ettei huomannut vieläkään kummallista seuraajaansa. Tämä oli asiasta enemmän kuin tyytyväinen.

"Levähdetään hetki. Minne sinusta kannattaisi mennä suraavaksi? Tämä on niin turhauttavaa, kaikki näyttää samalta!" Emily huudahti väsyneenä.

Lily ei ehtinyt vastata, koska heidän huomionsa kiinnitti kulman takaa ryntäävä pikkutyttö. Hän oli todella kauhea näky, posket lommoilla, poskessa hoitamaton haava, vaatteet likaiset ja haisevat. "Äiti, missä olet?" hän huusi.

Sitten tyttö huomasi heidät, niiasi hätäisesti ja suuntasi huolen varjostamat silmänsä häneen. "Rouva, oletteko nähnytr äitini kulkevan ohi? Hänellä on musta suora tukka, ja kellertävä puku", tyttö kysyi.

Emily hymyili rohkaisevasti. "Hän tuli meitä vastaan tuolla, jos juokset, voit saada hänet kiinni. Mene ensin kapean kujan läpi, ja käänny sitten vasempaan. Hän on meni sinne päin".

Tyttö hymyili ja kiitti heitä sydämensä pohjasta. Sitten hän juoksi pois jättäen Emilyn ja Lilyn seisomaan huojentuneena paikoilleen.

He jatkoivat vaellustaan. Emily tuli pienelle aukion tapaiselle, joka oli harvinaisen likainen. "Minun täytyy auttaa näitä ihmisiä, ei ole oikein, että he joutuvat kärsimään", Emily sanoi enemmän itselleen kuin Lilylle.

Joku nauroi. Emily kääntyi äänen suuntaan ja näki arkistossa näkemänsä naisen yrittävän ahtautua leveän hameensa kanssa kapeasta aukosta, mikä ei ollut helppo tehtävä hameen koko silmällä pitäen. Kauhukseen Emily tajusi naisen olevan Mary.

"Emily, sinä olet niin raivostuttavan naiivi. Heti, kun näet kurjuutta ja köyhyyttä, ensimmäinen ajatuksesi on: "Minun täytyy auttaa heitä", se on suorastaan koomista" Mary nauroi.

"Mi... Miten sinä olet täällä Mary? Onko tämä taas joki painajainen tai loitsu, jolla pelottelet minua? Sinunhan pitäisi olla Middleway Manorissa!" Emily sanoi heti saatuaan puhekykynsä takaisin.

"Tämä ei ole painajainen, valitan. Olen tässä nyt, koska loitsu ei ollut oikea. Jotkin maaseudun väestön suosimat manaukset ovat oikeita ja toimivia, toiset eivät. Ei pidä olettaa, että kaikki olisi niin varmaa ja itsestäänselvää, kaikki pitää kyseenalaistaa. Luulin sinun jo oppineen sen, Emily" Mary selitti.

"Mitä sitten teet Lontoossa? Oliko sinulla joku erityinen syy, vai oletko täällä vahingoittaaksesi Emilyä. Jos kyse on jälkimmäisestä, vannon, että revin sinut omin käsin kappaleiksi, ennen kuin annan sinun tappaa hänet" Lily sanoi.

Mary virnisti. "Sinäkö pystyisit estämään minua, joka on tappanut useita, ja hallitsee loitsut? Onneksesi en aio tappaa Emilyä, vielä. Olen täällä enemmänkin uteliaisuudesta, tarkoitukseni oli seurata kaikkea sivusilmällä, mutta nyt kun olen tässä mukana, voin antaa Emilylle toisen opetuksen".

Näytti että kaikki valo katoaisi. Mary hymisi keskittyneenä jonkinlaista loitsua. Yhtäkkiä hän levitti kätensä suoriksi eteenpäin ja huusi: "Morpho!"

Tuuli iski päin Emilyä, joka horjahti ja oli vähällä kaatua. Sokaiseva valo alkoi loistaa hänen silmissään. Emily kirkui tuskasta. Hänestä tuntui, kuin silmät olisivat kiehuneet kuopissaan.

Valo sammui, ja kipu laantui. Sen sijaan Emilyn kavot alkoivat kouristella, ja erilaiset ilmeet vääristivät hänen kasvonsa. Silmiä hän ei saanut auki, eikä sanaa suustaan, vaikka olisi tehnyt mieli huutaa joku apuun.

Sitten jopa kouristukset hellittivät. Emily odotti hetken niiden paluuta, ja kun mitään ei tapahtunut, uskaltautui avaamaan varovasti silmänsä.

Hän ällistyi näkemästään. Marystä ja Lilystä lähti jonkilainen hehku, joka tuntui kumpuavan jostain heidän sisältään.

"Sitä kutsutaan Viisaan Katseeksi. Tuon manauksen avulla näkee ihmisen sieluun, millaisia he todella ovat. Sitä kutsutaan myös Enkelin silmiksi, koska väitetään, että niillä on samanlaiset, joiden avulla ne erottelevat sielut tuomiopäivänä" Mary kertoi.

Lily sai toimintakykynsä takaisin. "Sattuiko sinuun Emily? Korkeimmat auttakoon, mitä sinun silmillesi on tapahtunut? Nehän ovat pääkallot!" Lily huudahti kauhuissaan.

"Olen kunnossa, näen normaalisti. Sanoitko pääkallot? Mary, mitä sinä olet tehnyt!?" Emily kysyi vihaisena Maryltä, joka seisoi hymyillen kauempana.

"Näytän sinulle, millaisia tämän maailman ihmiset ovat. Näet jo millaisia minä ja Lily olemme, ja voit halutessasi nähdä oman sielusi, mutta oletko valmis kohtaamaan totuutta?" Mary sanoi. Emily yritti katsoa alas rintaansa, mutta havaisi, ettei halunnut tietää totuutta.

Mary osoitti vanhaa miestä, joka oli juuri kulkenut heidän ohitseen. "Tuossa sinulle esimerkki. Hän ei ole niin paha kuin minä, mutta hänen mielensä on täynnä valheita ja pahoja ajatuksia, vaikka hän käyttäytyykin muiden seurassa luultavasti hyvin. Tule, näytän sinulle muita".

Emily kuunteli hiljaa, mutta lopulta mielipaha, suru, häpeä ja pelko pakottivat hänet toimimaan. "En aio seurata sinua minnekään! En välitä, miten pahoja ihmiset ovat, autan niitä, joita pystyn ja annan loppujen olla rauhassa. Poista tämä loitsu, ja anna meidän mennä!"

Maryn sielu tummui entisestään. "Miksi sinun pitää tehdä kaikki hankalaksi? En anna sinun  mennä, vaan pakotan sinut kasvokkain totuuden kanssa" Mary totesi pahaenteisesti.

Kadulle heidän seurakseen liittyivät onnettomuudekseen nainen, joka kantoi lasta sylissään. Mary näki hetkensä tulleen ja raastoi lapsen äidin käsivarsilta asettaen sen sitten maahan.

Sitten hän puristi onnettoman naisen rintaansa vasten. Valo ympäröi heidät, nainen yritti pyristellä vapaaksi. Hänen hengityksensä alkoi rahista. Emily ja Lily katsoivat kauhuissaan, kun Mary viimein päästi irti, ja antoi naisen kaatua katukiveykselle.

Hänen sielunsa läpätti yrittäen pyrkiä pois ruumiista. Emily polvistui naisen viereen, ja tarttui häntä kädestä.

"Pitäkää huoli lapsestani, hänellä ei ole ketään muuta", nainen kuiskasi vielä, ennen kuin sielu repäisi itsensä irti ruumiista, ja kohosi korkealle Lontoon taivaalle kadoten vähitellen näkyvistä. Emily rukoili naisen puolesta, ja nousi vapisten ylös.

"Tiedätte nyt, mihin pystyn. Seuratkaa siis minua, tai lapselle käy samoin", Mary sanoi. He eivät uskaltaneet väittää vastaan, vaan lähtivät seuraamaan avuttomina Marya.

Mary johdatti heitä määrätietoisesti eteenpäin. Kukaan ei sanonut mitään. Emily ei huomannut, kun Lily jätti heidät. "Mary, miksi näet niin paljon vaivaa antaaksesi minulle opetuksen? Onko ihmishenki sinulle noin arvoton?" Emily kysyi hiljaa.

"Riittäisikö selitykseksi, että olen paha? En tiedä, jokin sinussa, luultavasti viattomuutesi, hyvyytesi ja naiiviuutesi ärsyttää minua, haluan saada sinut vihaamaan maailmaa ja ihmisiä, niinkuin itsekin vihaan. Miksikö näin on? En tiedä itsekään" Mary sanoi.

Emily jäi miettimään näitä ajatuksia. Puhuiko Mary totta, vai valehteliko hän, koska hän ei halunnut paljastaa todellisia vaikuttimiaan. Ehkä se oli jälleen uusi ansa?

He kiipesivät kiikkeriä ja natisevia portaita ylöspäin katetulla sisäpihalla. Emilystä tuntui, kuin Mary olisi tuntenut reitin kuin omat taskunsa, vaikka hän tuskin oli käynyt siellä koskaan.

Portaiden yläpäässä oli kaksi ovea, joista toisen Mary avasi. Tuuli oli puhaltaa hänen hattunsa niskaan, joten hän nappasi siitä äkkiä kiinni.

Oven takana odottivat vielä yhdet portaat. He olivat jo nyt Lontoon kattojen yläpuolella, mutta Mary kiipesi päättäväisesti ylöpäin. Emily otti tukea kaiteesta, ja seurasi varovasti perässä.

"Ompa maahan matkaa, olisi sääli, jos joku putoaisi", Mary sanoi ilkikurisesti. Emily harppoi portaat ylös ollakseen lähempänä vauvaa.

"Toisaalta täältä näkee hyvin alas kaduille. Nauti näkymistä, sikäli kun erotat niitä savun seasta" Mary nauroi. Emily katseli ympärilleen. Alas näki hyvin, mutta taivaan peitti paksu harmaa pilvi.

"Katso, tuolla menee yksi!" Mary huudahti innoissaan. Emily kurkotti kaiteen yli nähdäkseen vilauksen miehestä, eikä pitänyt näkemästään.

Hän oli pukeutunut hyvin, mutta hänen sielunsa oli lähes yhtä musta, kuin Maryllä. "Siinä näet, etteivät pahat ihmiset aina ole köyhiä irvihampaisia roistoja, vaan usein varakkaita ihmisiä. Esimerkiksi minä olen sellainen susi lampaan vaatteissa", Mary sanoi.

Emily seisoi ajatuksiinsa vajonneena paikallaan. Olikohan Matthew yksi noista "susista"? Hän kyllä vaikutti läpeensä hyvältä persoonalta, mutta kenties, kun on sukua Maryn tapaiselle... Emily pudisti äkkiä päätään. Hänen täytyisi unohtaa moiset epäilykset, eiväthän kaikki Hoakwoodit olleet pahoja, esimerkiksi Lilyhän oli läpeensä viaton. Silti epäilys jäi kaihertamaan hänen mieltään.

Mary katkaisi hänen mietteensä. "On maailmassa kyllä hyviäkin ihmisiä, esimerkiksi Lily ja tämä lapsi, heitä on vain kovin harvassa, ja sydän on niin helppo murskata ja täyttää katkeruudella".

"Miksi noin hiljainen? Alatko viimein ymmärtää, miten mätiä ihmiset ovat, loppujen lopuksi?" mary kysyi. Emily pudisti ärtyneenä päätään. Hän tiesi valehtelevansa, muttei voinut myöntää Maryn olevan oikeassa. Se olisi sama, kuin vajoaisi itse hänen tasolleen.

"Katsos, tuollahan menee se tyttö, jolle puhuit tänään. Yhä etsimässä äitiään, näemmä. Tuskin löytää, kuolee ensin, tai siepataan. Tämä on vaarallista seutua liikkua yksin", Mary jatkoi.

Emily katsoi surullisena alas. Hän kuuli tytön huutavan äitiään, ja näki, miten hän  katseli hädissään ympärilleen.

Maryn hameet kahisivat. Emily ehti kääntyä näkemään, kuinka Mary muka kompastui ja pudotti tytön.

"Ei! Mitä sinä olet tehnyt, Mary!?" hän huusi, ja ryntäsi parvekkeen reunalle tyrkäten Maryn sivuun.

Kaikki tuntui tapahtuvan niin kovin hitaasti. Tyttö putosi alaspäin Emilyn kurkottaessa avuttomana parvekkeen reunan yli.

Hän näki tutun hahmon alhaalla. "Lily, ota hänet kiinni!" Emily huusi.

Tyttö jatkoi putoamistaan. Emily kuuli, kuinka Mary pakeni juosten paikalta, mutta hän välitti ainoastaan lapsen kohtalosta. Saisiko Lily hänet kiinni ajoissa?

Emily ei voinut uskoa, että kaikki päivän tapahtumat olivat olleet todellisia. Lily oli löytänyt heidän etsimänsä kirjat. Hän oli kuulemma poikennut Maryn huomaamatta matkalla kirjakauppaan, ja ostanut ne epäluuloiselta kauppiaalta kiskurihintaan.

Sen vuoksi Lily oli myös saanut tytön kiinni. Jos hän olisi seurannut Maryä niin kuin Emily, ei alhaalla olisi ollut ketään ottamassa tyttöä kiinni. He olivat vieneet lapsen mukanaan, ja hän asui toistaiseksi heidän kanssaan.

Maryn poistuttua oli myös loitsun vaikutus päättynyt. Emilyn silmät olivat jälleen normaalit, mistä hän oli erittäin kiitollinen. Eipähän tarvitsisi nähdä tahtomattaan ihmisten sisälle.

Ovelle koputettiin varovasti, ja Matthew astui sisään. "Mitä olet ajatellut tehdä hänelle?" Matthew kysyi katsellen lasta arvioivasti.

"No, hän on orpo, äiti käski minun huolehtia lapsesta sanoen, ettei hänellä ole ketään toista sukulaista. tyttö on siis ainakin toistaiseksi meidän vastuullamme", Emily sanoi.

"Eipä paljon auttanut. Voisimme tietenkin lähettää hänet orpokotiin..." Matthew mietti sulkien oven jäjessään.

"Annahan kun minä pidän häntä. Kiitos". Emily luovutti lapsen Matthewille, joka piti sitä varovasti sylissään tietämättä, mitä sillä tehdä.

"Sinä haluat pitää hänet, eikö?" Matthew kysyi kohottaen lapsen eteensä, jotta voisi katsoa sitä silmiin. Emily punastui. "Se olisi tietysti paras ratkaisu. Tiedän, ettei se ole sama asia, kuin esimerkiksi lemmikin ottaminen, ja että hän tarvitsee paljon huomiota, mutta uskon silti, että se on paras ratkaisu hänen kannaltaan", hän sanoi arasti.

Kuin tajuten, mistä he puhuivat, lapsi hymyili valloittavasti. Matthew ei pystynyt olemaan vakava, vaan hänkin alkoi hymyillä. "Onhan hän suloinen lapsi, ja olisi oikein tarjota hänelle koti", hän tuumi.

Tytön silmät eivät tahtoneet enää pysyä auki, joten Matthew laski hänet varovasti kehtoon. "Hyvä on, me pidämme hänet. Nyt pitää keksiä hänelle sopiva nimi".

Emily hyppäsi Matthewin kaulaan, ja sanoi, ettei voisi koskaan olla tästä liian kiitollinen. "Minun täytyy  mennä nyt Melanien luo, hänellä oli asiaa, jätän sinut vartioimaan tyttöä", Emily sanoi.

"No?" Lily kysyi. "Me pidämme hänet" Emily vastasi iloisesti. "Sepä hauska kuulla, istu alas", Lily sanoi.

Emily istui sohvalle iloisena. Talo oli suojattu, joten he olivat turvassa Maryltä. Hän tunsi olonsa vapaaksi ja turvalliseksi. "Mihin laitoit kirjat?" hän kysyi.

Lily katseli ympärilleen kuin varmistaakseen, että he olivat yksin. "Lukitsitko oven?" hän kysyi. "Tietysti, en kyllä usko, että kukaan tulisi tänne ilman lupaa" Emily vastasi. Lily nousi ylös ja viittoi Emilyä seuraamaan.

Emily katseli, kun Lily polvistui ja työsi kädet sängyn alle. "Minne sinä piilotit ne?" hän kysyi uteliaana. "Sidoin kiinni sängyn pohjaan, siinä ne ovat" Lily sanoi vetäen kirjat pois piilostaan.

Lily otti jälleen Paholaisen Silmän ja jätti Emilylle Agrippinan elämän ja teot, kuten viimeksikin. Emily poimi kirjan toivoen tällä kertaa ymmärtävänsä, mitä siinä sanottiin.

"Tämä on todella, sanoisinko mielenkiintoinen kirja. Loitsuja, manauksia, ovatko ne kaikki oikeita?" Lily ihmetteli. Emily ei kysynyt, mitä hän tarkoitti.

Sivut oli painettu täyteen kaunista, koukeroista kirjoitusta. Hetkeen Emily ei lukenut, vaan tyytyi ihailemaan kauniita koristeita ja kirjaimia.

"Tässä mainitaan se loitsu, jonka uhriksi jouduit tänään. Ja täällä on myös se suojausloitsu, jota me käytimme täällä ja Middleway Manorissa", Lily kertoi.

"Ei tämäkään jää paljon siitä jälkeen, kuuntele: Minä, Joseph Agrippina, olen koko elämäni etsinyt tietä ikuiseen elämään, ja lopultakin minulla on käsissäni mahtava loitsu, jonka veroista ei maalta tai mereltä löydy..." Emily luki.

Muiden mentyä jo nukkumaan Lily luki kynttilän valossa kirjoja järkyttyneenä lukemastaan. 

Musiikkia ei ole vielä, koska en saa sitä toimimaan :( jos joku voisi neuvoa, olisin kiitollinen